Disclaimer: J.K. Rowling'n. Kaikki mitä et tunnista kuuluu tämän tarinan kirjoittajalle.

Title: Setäni Voldemort

Author: Petal Sword & Sigil Dagger

Paring: ei vielä, kuka tietää... ;)

Summary: Petal Sword ja Sigil Dagger Kallioinen saapuvat Voldemortin luokse, Pimeyden Lordin kauhuksi. Hänen tehtävänään on vahtia veljentytärtään Petalia ja tämän adoptiosisarta Sigiliä. Selviääkö hän suomesta tulleista tytöistä järjissään?

Warnings: ei mitään viel

Rating: PG

Betareader: la marmotte

----------

Setäni Voldemort

By Petal Sword & Sigil Dagger

Luku yksi

Petal istuskeli auton takapenkillä, kuunellen puolella korvalla adoptio-vanhempiensa keskustelua. Hän kiinostui vasta kuullessaan setänsä Voldemortin nimen.

   "Mitä minun sedästäni?" Petal kysyi.

   Hänen isänsä vastasi: "Sinä, ja Sigil menette joksikin aikaa hänen luokseen."

   "Voldie sedän luokse?! Ihanaa!!" Petal huudahti, katsahtaen kuitenkin epäilevästi sisarensa suuntaan, mutta tämä näytti nukkuvan – tai ainakin hänen silmänsä olivat suljetut, kannettavan CD-soittimen pauhatessa tämän korviin.

   Petal huokaisi helpotuksesta, miettien kuitenkin miten Sigil suhtautuisi tähän uutiseen. Varmaan hyvin... Petal lopetti ajattelunsa, ja alkoi unelmoimaan komeasta vaaleahiuksisesta prinssistään, puristaen pörröistä pinkkiä päiväkirjaansa rintaansa vasten.

Voldemortin sieraimet värisivät uhkaavasti, hänen kuullessaan erittäin huonot uutiset.

   "Miten niin poika pääsi pakoon, LeStrange?" hän sähisi uhkaavasti, käärme hänen käsivarrellaan hänen vihansa haistaen sihisi myös.

   LeStrange nousi ylös polviltaan. "Minun ah, niin rakas serkkuni pelasti hänet taas, samoin kuin tämän ystävät."

   "Sirius Musta?"

   Käärme sähisi kylmän uhkaavasti.

   LeStrange nyökkäsi lyhyesti.

   "Potter, ja Musta, aina sotkemassa suunnitelmani, ystävät apunaan", Voldemort naurahti väkinäisesti, ja käärme luikerteli piiloon jonnekin nurkkaan, myös muut Kuolonsyöjät naurahtivat. Kunnes...

   "Setäää!"

   Jästien ja velhojen kauhu, kaikkien aikojen pahin Pimeyden Lordi ja kaiken kaikkiaan varsin häijy punasilmäinen mies jäykistyi kuullessaan nuoren tytön äänen, ja katsahti huudon suuntaan. Vaaleahiuksinen tyttö, jolla oli turkoosit silmät juoksi häntä kohti. Yllään tällä oli mustat farkut, ja oranssi toppi. Kyseessä ei voinut olla kukaan muu kuin hänen rakkaan veljensä tytär, Petal.

   "Volimirri!" tyttö huudahti uudestaan, ja sai kaikkien Kuolonsyöjien katseet kääntymään itseensä.

   Jep, Voldemort ajatteli suruissaan, tämä oli Petal, ja tuolla olivat hänen adoptio-vanhempansa, sisarpuolesta puhumattakaan.

   Petal oli jo hänen luonaan, pyrkien ilmeisesti murtamaan häneltä kylkiluun tai pari, ainakin hänen saamansa rutistuksen voimasta päätellen.

   "Minä jään tänne sinun luoksesi, setä, siihen saakka kun koulut loppuu. Sigil jää kanssa. Voi sinua Volimirri parkaa, täällä on liian synkkää, tämä kaipaa vähän väriä, naisen kädenjäljestä puhumattakaan."

   Kuolonsyöjät vetivät sauvansa esiin, ja olivat valmiina hyökkäämään, mutta tämä oli virhe, sillä...

   "Voi ei! Eipäs osoitella kulta parkaani noilla likaisilla sauvoilla, ties mitä tauteja niistä voi saada!" Petalin äiti huusi hätääntyneenä. Sigil mutisi jotain epämääräistä silmien puhkomisesta, tikkujen heiluttelusta ja pikkupojista – luonnollisesti kukaan ei kuunnellut häntä.

   Tyttöjen äiti kääntyi Voldemortin puoleen. "Olisin hyvin kiitollinen, jos vahtisit Petalin ja Sigilin perään. Tosiaan, olin aivan unohtaa, päiväsaikaan Petal menee Tylypahkaan. Mutta tulee tuntien loputtua tänne sinun luoksesi Voldie, joten et sitten päästä heitä silmistäsi!"

   Sigil pyöritti silmiään äitinsä vuodatukselle.

   Petalin äiti katseli Voldemortia vielä hetken ja totesi: "Hmm... Vaimo ja lapset olisivat sinulle hyväksi, Voldie, katso nyt vaikka Petalia ja Sigiliä, tuollaisia ovat kaikki lapset, niin suloisia ja...

   Ärsyttäviä, mikä on mainio syy olla hankkimatta lasta, Voldemort ajatteli tyytyväisenä. Mutta hetkinen... Oliko tämä kenties sanonut, että hänen pitäisi vahtia Petalia ja Sigiliä vuoden ajan, hän ajatteli järkyttyneenä.

   "No me lähdemme nyt, pitäkää hauskaa, tytöt!" tyttöjen äiti huudahti Petalille ja Sigilille.

   "Joo joo!" he molemmat vannoivat, Sigil kuulostaen siltä, kuin aikoisi tehdä pikkusiskonsa sedän elämän tuskalliseksi, vaikkei Petal sen vähemmän raivostuttava aikonut olla.

   Voldemortin sisällä kuohui, ja hän sähisi uhkaavasti: "Tainnuttakaa heidät! Tainnuttakaa!"

   Kukaan ei kuitenkaan ehtinyt tehdä mitään, kun tyttöjen vanhemmat olivat jo kadonneet ovesta. Vain auton kaikkoneva ääni muistutti heistä.

   Voldemort kääntyi kauhuissaan kohti Petalia, joka katseli häntä kiinteästi, ja Sigiliä, joka tuijotti häntä silmää räpäyttämättä, tummanvihreä katse oudon kissamainen välinpitämättömyydessään ja laskelmoinnissaan.

   Hänelle jäi viisitoista vuotias tyttölapsi ja kaksikymmentäkaksi vuotias aikuinen nainen. Eikä hän voinut olla kiroamatta huonoa onneaan. Vuosi, kokonainen VUOSI! Hän olisi halunnut tappaa jonkun tästä hyvästä, mutta ei kuitenkaan Petalia tai Sigiliä. He olivat sentään perhettä – siltä paremmalta puolen, hänen rakastetun veljensä puolen. Tietenkään Sigil ei ollut verisukulainen, mutta...

   "Volimirri?" Petal kiskaisi setänsä hihasta varovaisesti, Voldemort kääntyi veljentyttärensä puoleen, tuijottaen tätä odottavasti punaisilla silmillään.

   "Missä on vessa? Mulla on vessahätä ja Sigililläkin varmaan on."

   Jep, hän oli syvällä, eikä kuiville rämpiminen onnistuisi lähiaikoina.

----------

Toivottavasti nautitte tarinasta.

Kommentteja, kiitos! Ne saavat uuden hienon kodin ja lämmittävät mukavasti... ;)

Ideat ja sen sellaiset ovat tervetulleita.

              Teitä viihdyttivät: Petal Sword ja Sigil Dagger