Disclaimer: En omista hahmoja, enkä kyllä haluaisikaan.

Varoitukset: Sisältää shounen-aita, tarkemmin sanottuna RoyHughesia


Roy Mustang venytteli raukeasti astellessaan ulos luokasta, jossa oli viimeiset pari tuntia homehtunut. Hän kyllä todellakin halusi tulla sotilaaksi, mutta oli se pänttääminen ja aseiden käytön opettelu ja muu homma kyllä rankkaakin. Hänestä ainakin oli mehut jo aivan loppu, eikä hän tahtonut muuta kuin mennä Hughesin kanssa jakamaansa huoneeseen, kaatua sängylle ja siirtyä jonkin hyvän kirjan maailmoihin. Tiedättehän, tuulettaa aivoja hetken aikaa ennen seuraavaa päivää.

Roy haukotteli ja raahautui kohti asuntoloita. Olisikohan Hughes jo huoneessa? Heillä oli viimeiset kaksi tuntia ollut eri kurssit menossa, joten Roy ei tiennyt oliko tämä jo päässyt pois päivän viimeisiltä tunneilta vai ei. Roy oikeastaan toivoi, että Hughes olisi huoneessa valmiiksi, jottei tämä sitten kesken Royn lukuhetken syöksyisi sisään häiritsemään. Olisi helpompi saada tuo asia heti alta pois.

Mustahiuksinen poika astui sisään asuntolan ovesta, käveli muutamat portaat ylös ja saapui huoneensa ovelle. Hän työnsi avaimen lukkoon ja astui sisään.

"Kotona", hän mutisi, jätti kenkänsä oven viereen ja lampsi peremmälle. Hughesia ei näkynyt missään. Roy huokaisi.

"Ei sitten", hän mumisi, otti takkinsa pois ja nakkasi sen sänkynsä reunalle. Roy nosti yöpöydältään kirjan käsiinsä ja lysähti sängylleen selälleen makaamaan. Hän potki mytyssä olevan peittonsa pois tieltään sängyn jalkopäähän ja asetteli päänsä alla olevan tyynyn parempaan asentoon. Lopuksi hän vielä napsautti pöytälamppunsa päälle ja avasi kirjansa valmiina sukeltamaan sen maailmaan.

"Kotonaaaa!" Hughesin ääni kuitenkin kuului tämän läimäyttäessä oven auki ja loikatessa sisään. Roy antoi käsissään olleen kirjan pamahtaa otsaansa vasten, huokaisten raskaasti. Juuri näin hän oli arvellutkin tapahtuvan! Juuri tästä syystä Hughesin olisi pitänyt olla kotona ensin!

"Huuda lisää, kuulen vielä toisella korvalla", Roy mutisi itsekseen kirjansa alta. Hän kuitenkin yllättyi kirjan lentäessä kuin itsekseen pois hänen kasvoiltaan ja Hughesin iloisen virneen tullessa tilalle.

"Hei Roy! Ei ollakaan nähty kahteen tuntiin! Ehti jo tulla ikävä! Arvaa mitä? Ostin mandariineja!" Hughes höpötti ja tyrkkäsi mandariinipussin Royn nenän eteen.

"Eh?" Roy ehti vain sanoa, ennen kuin Hughes tempaisi hedelmät jo pois hänen edestään ja marssi joustavin askelin heidän pieneen keittiönurkkaansa. Roy nousi istumaan ja katsoi, kuinka Hughes veti pari mandariinia pussista ja alkoi intoa puhkuen kuoria niitä. Roy tunsi, kuinka hänen huulensa kaartuivat hymyyn hänen tahtomattaankin. Hän ei vain voinut pysyä äkäisenä Hughesin hösöttäessä.

"Ole hyvä!" Hughes sanoi pompatessaan sängyn luo ja ojensi Roylle kuorimansa mandariinin. Mustahiuksinen poika otti hedelmän vastaan, jolloin toinen istuutui hänen viereensä popsimaan tyytyväisenä omaansa.

"Aah! Tämä on juuri täydellisen makea ja hieman kirpeä! Onko sinun mandariinisi hyvä, Roy?" Hughes kysyi, hymyillen pirteästi. Roy naurahti ja heitti yhden palan suuhunsa. Se oli oikein hyvä, ehkä paras mandariini, jonka Roy oli ikinä syönyt. Jokin sen maussa vain erotti sen muista.

"Kyllä, tämä on oikein maukas", Roy vastasi hymyillen, jolloin Hughesin silmät suorastaan säteilivät tämän iloisuutta.

"Se onkin rakkaudella kuorittu juuri sinulle, Roy!" Hughes sanoi, eikä edes punastellut tai mitään muutakaan, sanoi tuon lauseen vaan aivan kuin se olisi itsestäänselvyys. Ikään kuin he olisivat käyneet tämän asian jo joskus läpi.

Ehkä se olikin. Jos Roy jotain tiesi, niin ainakin sen, että tuo oli vastaus kysymykseen, jota Roy ei ollut edes tiennyt kysyä.

Hughesissa vain oli sitä jotain, mikä erotti hänet muista. Ehkä vastaus siihen oli juuri sama.