Bonne Foi

Kategoria: Drama, Romance

Luokitus: M

Yhteenveto: AU (vaihtoehtoinen todellisuus). Edward Masen muutettiin vampyyriksi vuonna 1918, mutta hänen luojansa hylkäsi hänet. Hän ravitsee itseään ihmisverellä tietämättä että on muitakin tapoja... kunnes hän törmää yliopiston ensimmäisen vuoden opiskelijaan, Bella Swaniin, iltana joka muuttaa kaiken.

Kirjailija on oman maailmansa jumalatar... mutta vain yksi kirjoittaja tekee rahaa Twilight-sarjalla, ja se on Stephenie Meyer. Hahmot kuuluvat hänelle, ja minä vain huvittelen niiden kanssa.

Kirjoittajan huomautus: Tämä luku on naurettavan pitkä, koska en keksinyt mistä olisin sen katkaissut. Tulevaisuudessa luvut eivät ole näin pitkiä – älkää siis tottuko tähän.


Oli kuuton, pilvinen yö – täydellinen metsästykseen. Ihmistytöt olivat niin typeriä, vaeltelivat yksinään kehnosti valaistuissa paikoissa, myöhään illalla, kun kukaan ei voisi tulla apuun. Ei niin että kukaan voisikaan auttaa. Ihmiset olivat niin naurettavan hauraita meikäläisiin verrattuna. Vampyyreihin.

Olin elänyt melkein vuosisadan, ja sinä aikana olin saanut luotua itselleni melkein täydellisen "elämän". Ensin oli ollut mahdotonta kulkea ihmisten joukossa maistamatta heitä, mutta aikaa myöten janoni oli laantunut, kunnes nyt minun tarvitsi juoda vain kerran parissa viikossa, jopa kerran kuussa jos oli pakko. Jos asustelin tiheään asutuilla seuduilla, kuolemantapaukset jäivät suurelta osin huomaamatta. Ei niin että kukaan voisi saada minua kiinni. En jättänyt todisteita, ja naamioin saaliini tyypillisiksi murhiksi, eikä kukaan koskaan arvannut. Sitäpaitsi minun oli helppo hurmata ihmiset uskomaan viattomuuteeni, etenkin koska kuulin heidän ajatuksensa ja pystyin kertomaan heille juuri sen mitä he halusivat kuulla, vakuuttaakseni heidät.

Tänä iltana olosuhteet olivat juuri sopivat, ja käytin tilaisuutta hyväkseni saalistaakseni. Oli maanantai-ilta. Täällä päin kampusta ei ollut liikkeellä ketään, varsinkin kun lukukauden alusta oli niin vähän aikaa. Paitsi tietenkin kalpea tyttö, joka tuli ulos kirjastosta juuri kun se suljettiin.

Seurasin häntä äänettömästi, kunnes hän oli erään kujan suulla. Silloin annoin jalkojeni iskeä kuuluvasti kiveykseen. Tyttö hypähti, ja sitten hänen jalkansa sattui epätasaiseen kiveykseen ja häneltä putosivat kirjat kainalosta. Lähestyin auttamisen varjolla. Hymyilin mahdollisimman hurmaavasti ja avasin silmäni suuriksi ja vakaviksi.

"Olen pahoillani, en tarkoittanut pelästyttää sinua", sanoin, ja ojensin hänelle pudonneet kirjat. Vilkaisin niitä nopeasti. Kaikki Jane Austenia. Hän oli joko toivoton romantikko tai opiskeli pääaineenaan englantia, tai molempia. Hymyilin itsekseni. Kirjatoukat olivat hyviä. Hiukan kirpeitä toisinaan, mutta yleensä makeita.

"Ei se mitään", hän vastasi ja punastui. Veri, joka syöksyi hänen kasvoilleen, yhdessä hänen hengityksensä kanssa, osui minuun kuin muurinmurtaja. Ainakin kuin muurinmurtaja tuntuisi ihmisestä. Hän oli niin ihmeellisen hyväntuoksuinen... kuin freesioita. Myrkky juoksi valtoimenaan suussani, ja tiesin, että mustat silmäni pelottivat häntä. Hänen sydämensä tikitti kiivaasti ja hän tuoksui pelolta.

"Olen vain vähän säikky", hän jatkoi ja katseli jalkoihinsa. "Tarkoitan, kun täällä on se sarjamurhaajakin vapaana ja kaikkea."

"Niin", sanoin. Eipä hän arvannutkaan kuinka lähellä. "Sinun ei tosiaan pitäisi kuljeskella yksinäsi tällä tavalla. Se on vaarallista."

Tyttö kohautti harteitaan. "Eipä minulla oikein ole vaihtoehtoja. Minun on pakko käydä töissä maksaakseni lukukausimaksut, joten minun on tehtävä kotitehtävät myöhään illalla..."

"Minä saatan sinut", ehdotin. Leikittelin yleensä saaliillani ennen tappoa, vaikka tänä iltana kyllä harkitsin poikkeavani tavanomaisesta. En mitään muuta niin halunnut kuin upottaa hampaani hänen kurkkuunsa ja juoda kyllikseni. Hän olisi niin tyydyttävä... mutta juuri siksi minun oli oltava kärsivällinen. Tämä oli liian hyvä kiirehdittäväksi. Tästä olisi nautittava hitaasti.

"Hyvä on", hän myöntyi ja painoi kirjoja rintaansa vasten, kun lähdimme liikkeelle. Avasin mieleni kuullakseni hänen ajatuksensa – minun olisi saatava hänet jonnekin, missä kukaan ei voisi kuulla hänen huutojaan, koska hän olisi taatusti tuskissaan jos joisin niin hitaasti kuin halusin – ja minun piti tietää mitä hän ajatteli minusta saadakseni hänet sinne. Keskityin, mutta ei mitään. Kuulin hyönteisten rapistelevan ruohikossa, kuulin ilmastoinnin humisevan kahvilassa, mutta hänen äänestään en kuullut mitään. Voiko hänen mielensä tosiaan olla niin tyhjä?

"Saanko kysyä, mikä sinun nimesi on?" kokeilin. Vastauksen pitäisi kuulua hänen ajatuksissaankin.

"Bella Swan." Ei mitään. "Saanko kysyä sinun nimeäsi?"

"Edward Masen", hymyilin. Hänen sydämensykkeensä kiihtyi taas, mutta ei ajatuksia vieläkään. Olin hämmentynyt. Ei kukaan ihminen voinut olla ajattelematta... en vain pystynyt kuulemaan häntä. Sitä ei ollut ikinä ennen tapahtunut, ei kaikkina 90 vuotenani. Mikä hän oikein oli? Miksi hänen mielensä oli minulta suljettu?

Eipä sillä väliä, päätin. Voisin hurmata hänet kuulematta hänen ajatuksiaan. Tein tätä kaiken aikaa.

"Mihin päin olet matkalla?" kysyin sovinnaisesti, ja siirryin hitusen lähemmäs.

"Collinsiin", hän vastasi ja puri huultaan. Melkein murisin nähdessäni huulen täyttyvän verellä kun hän päästi siitä irti, mutta jotenkin onnistuin tukahduttamaan äänen.

"Ensimmäisen vuoden opiskelijako olet?" Kuulostiko ääneni hänestä yhtä kireältä kuin minusta? Small talk oli niin vaikeaa, kun joka henkäyksellä hänen herkullinen tuoksunsa valtasi minut.

"Niin. Entä sinä?" hän kysyi. Tytön katse oli utelias, ihmeellisen utelias niin tyhjänpäiväiseen keskusteluun.

"Toisen vuoden", vastasin. En yleensä elänyt missään kauempaa kuin pari vuotta; en ollut koskaan päässyt toista vuotta pidemmälle.

"Et näytä toisen vuoden opiskelijalta", hän sanoi ja kurtisti kulmiaan kuin vaikealle arvoitukselle. Tarkastelin hänen rypistynyttä otsaansa kuin löytäisin sieltä hänen ajatuksensa.

"Sinä et näytä ensimmäisen vuoden opiskelijalta", vastasin ja virnistin tavalla, joka yleensä sai sydämet pamppailemaan. Ja kyllä, siinä se tuli, pieni hypähdys sykkeessä. Kaunista.

"Mitä sinä teet?" hän kysyi. "Tarkoitan, että mitä opiskelet? Tiedän etten ole koskaan aiemmin nähnyt sinua... muistaisin kyllä." Hän punastui taas, ja ihmettelin, miksi, vaikka samaan aikaan kirosin häntä, koska hän teki tästä niin vaikeaa. Jos voisin vain kumartua painamaan kasvoni punaiselle poskelle... hän tuoksuisi niin ihanalta...

"En ole vielä valinnut pääainetta." En koskaan päässyt niin pitkälle. "Ajattelin ehkä psykologiaa." Olin joka tapauksessa jo asiantuntija ihmismielten suhteen; se oli täydellinen peitetarina. "Entä sinä?"

"Englanti", hän vastasi. Juuri niinkuin arvelinkin. "Olen aina pitänyt siitä, kuinka kirjat vaikuttavat erilaisilta joka lukukerralla, koska mieli käsittelee niitä eri tavalla... anteeksi, siinä tuli varmaan liikaa informaatiota."

"Ei ollenkaan", vastasin, ja ihmettelin, miksi olin niin kiinnostunut. No, ei se varmaankaan mitään ollut. Tyttö osasi puhua hyvin, mutta ei se tarkoittanut muuta kuin että hän oli yllättävän vähän typerä. Ei mitään erikoista silti.

"Oletko kotoisin täältäpäin, Bella?" kysyin. Jos hänen vanhempansa olivat lähistöllä, katoaminen herättäisi enemmänkin huomiota. Ei niin että se estäisi minua tappamasta häntä... en voinut vastustaa sellaista verta.

"En oikeastaan", hän vastasi. "Asuin äidin kanssa Phoenixissa kunnes hän meni uusiin naimisiin kun olin seitsemäntoista. Muutin silloin Forksiin isäni luo. Et ole varmaan koskaan kuullutkaan Forksista."

"Enpä taida olla. Se on kai aika pieni kaupunki?" Kävin kärsimättömämmäksi, mutta hän ei reagoinut ollenkaan niinkuin hänen olisi pitänyt. Missä oli häpeämätön flirttailu? Äänetön kutsu? Hän vastusti minua enemmän kuin hänen olisi pitänyt.

"Hyvin pieni", hän nauroi. "Elämäni tylsimmät kaksi vuotta."

Melkein pyörittelin silmiäni. Pikkukaupungista tulijat liioittelivat aina kärsimyksiään. "Olihan sinulla varmasti ystäviä... poikaystäviä..."

"Ei, kumpaakaan", hän vastasi punastuen taas. "En ole koskaan oikein tuntenut kuuluvani minnekään."

"En ymmärrä miksi. Näytät minusta ihan normaalilta." Paitsi että hänen mielensä toimi jotenkin väärin.

Tyttö kohautti harteitaan. "Tuntuu kuin aivoni toimisivat jotenkin erilailla kuin kaikkien muiden, tai jotakin sellaista. Ihmiset vähän välttelevät minua."

En voinut väittää vastaan. "Normaalit mielet ovatkin tylsiä. Ihmiset ovat niin ennalta-arvattavia."

"Outoa että haluat opiskella psykologiaa, jos ajattelet noin."

Kohautin harteitani ja tajusin, ettei valheeni ollutkaan järkevä. Kukaan ei ollut ennen kiinnittänyt siihen niin paljon huomiota. "Epänormaalit mielet ovat kiinnostavia", sanoin. En keksinyt parempaakaan, mutta se saattoi ollakin melko lailla totta. Jos en haluaisi tämän tytön verta niin pahasti, tämä voisi olla hauska haaste.

"No sitten sinulla onkin hauskaa minun kanssani", hän huokaisi. "Kutsut vain minua koe numero ykköseksi."

Tuhahdin. "Keksin parempaakin tekemistä sinun kanssasi kuin tutkiminen."

Veri lehahti hänen kasvoilleen, ja tajusin sanojeni kaksoismerkityksen. Tätä reaktiota olin odottanut. Varma tapa häivyttää ihmisen järkevät ajatukset – pane hänet ajattelemaan seksiä. Naurettavaa. Minä en ollut ajatellut seksiä vuosikausiin... Olin tietysti yrittänyt sitä joidenkin tapaamieni naarasvampyyrien kanssa, mutta en kestänyt kuulla heidän ajatuksiaan... niin äänekkäitä ja häiritseviä. Oli vaikea olla täysillä mukana, kun nainen mietti koko ajan vain itseään. En kai voinut valittaa – minäkin ajattelin vain itseäni.

Katselin vieressäni kävelevää tyttöä miettiväisesti. Hän katseli tiukasti maahan. Minkälaista se olisi, jos en kuulisi toisen ajatuksia? Naurettava ajatus. Luultavasti murskaisin hänet puolivälissä, mikä todella tappaisi huvin. Hänestä täytyisi tehdä vampyyri jotta se onnistuisi, mutta en aikonut jättää pisaraakaan tytön verestä juomatta. Sitäpaitsi toimin yksin. Kumppani vain vaikeuttaisi elämääni. Ja millä todennäköisyydellä kestäisin hänen seuraansa edes kuukauden, puhumattakaan ikuisuudesta?

Ravistin päätäni ja yritin karkottaa moiset ajatukset. Nyt ei ollut oikea hetki antaa ajatusten vaellella. Lähestyimme tytön asuntolaa, enkä ollut vieläkään keksinyt, miten saisin hänet houkuteltua mukaani.

"Onko teillä jo kauheasti kotitehtäviä?" kysyin, ja viitoin kirjoihin, joita hän kantoi.

"Essee, niinkuin aina", hän huokasi. "Se on englanninopiskelun huonoja puolia. Tuntuu kuin joutuisin kirjoittamaan esseen kaikesta mitä luen."

"Kuulostaa rasittavalta", sanoin ja yritin kuulostaa myötätuntoiselta.

"Kaipa se on", hän kohautti harteitaan. "Kuten sanottu, minun on pakko käydä töissä, joten... se tekee tästä vähän vaikeampaa."

"Haluaisitko tulla käymään yhdessä paikassa?", kysyin, ja hymyilin tytölle. Olin tarkoituksella mahdollisimman hurmaava. "Tietysti ymmärrän, jos ei sinusta tunnu mukavalta, mutta se on paikka, jossa käyn kun haluan rentoutua. Minusta tuntuu että pitäisit siitä."

Hän epäröi, vilkaisi kadun toisella puolella olevaa asuntolaa ja sitten minua. Hymyilin viattomasti.

"Selvä", hän myöntyi.

Hymyilin kuin ilahtuneena hänen seurastaan. "Loistavaa. Autoni on tuolla ihan vähän matkan päässä."

Tyttö hymyili epäröivästi vastaan, ja painoin tunnustelevasti käteni hänen alaselälleen johdattaessani häntä. Tyttö värisi, mutta ei liikahtanut poispäin, joten en vetänyt kättäni pois.

"Tuota..." hän aloitti ja siirteli kirjoja käsivarrellaan. Otin ne häneltä sanomatta sanaakaan, koska tiesin, että pienillä ritarillisilla eleillä oli yleensä naaraisiin myönteinen vaikutus. "Eikö... eikö tyttöystävääsi haittaa?"

Nauroin. Hän kalasteli tietoa, eikä tosiaankaan tehnyt sitä vaivihkaa. "Minulla ei ole tyttöystävää", sanoin, ja katsoin häneen silmäkulmastani. "Et kai luule että kutsun kenet tahansa salaiseen paikkaani?"

Taas se kirottu punastus. "Enhän minä sitä voi tietää."

Hän oli huolestuneen näköinen, ja hymyilin hänelle taas. "En minä ole sellainen mies, Bella." En ainakaan sellainen kuin sinä pelkäät.

"Anteeksi", hän mumisi. "En luota ihmisiin kovin helposti."

Kohautin harteitani. "Hyvä että olet valppaana. Maailma on vaarallinen." Eikä hänellä ollut aavistustakaan minkälaiseen vaaraan hän oli juuri saattanut itsensä.

"Kuulostat siltä kuin tietäisit", hän kääntyi katsomaan minua. Mietin tiesikö hän, minkälainen voima hänen silmillään oli. Olin nähnyt joukoittain tyttöjä, joilla oli tylsät ruskeat silmät, mutta hänen silmänsä eivät olleet tylsät. Outoa ettei useampi ihmismies ollut joutunut niiden pauloihin.

"Olen nähnyt elämässäni koko joukon epämiellyttäviä asioita", vastasin. Enimmäkseen olin aiheuttanut ne, mutta sitä hänen ei tarvinnut tietää.

Seurasi hetken äänettömyys. "Autoni on tässä", sanoin. Hymyilin rakkaimmalle omaisuudelleni – kaunis Aston Martin. Vanhempieni perintö oli tosiaan siunaus. Espanjantaudin aiheuttamassa kaaoksessa kukaan ei ollut huomannut katoamistani, ja niin talo ja omaisuus oli jäänyt minun nimiini kyllin pitkäksi ajaksi, että ehdin tottua taas ihmisten seurassa olemiseen, ennenkuin otin sen haltuuni. Rahaa kertyi nyt nopeasti erilaisista sijoituksista ja koroista. Saatoin käyttää sitä vapaasti, ja nautin siitä. Elämä oli niin tylsää ilman pikku leluja.

"Vau", Bellan silmät laajenivat kun hän näki auton. "Vanhempasi ovat varmaan sikarikkaita."

Avasin hänelle oven. "Olivat. He kuolivat kauan sitten."

"Voi ei", hän sanoi kasvot kauhistuneina. "Olen pahoillani, en tarkoittanut -"

Huiskautin kättäni. "Ei se mitään. Olen ehtinyt tottua siihen."

Autossa oleminen tytön kanssa oli yhtä kidutusta. Ulkona sentään tuulenvire oli vähän laimentanut tuoksua, mutta pienessä sisätilassa se oli tukahduttava. Keskityin ajamaan pois kaupungista, kauas ihmiskorvien ulottuvilta.

Näin silmänurkastani hänen kääntyvän. "En tullut kysyneeksi, mistä sinä olet kotoisin", hän sanoi ja katseli minua taas luonnottoman uteliaana.

"Chicagosta", vastasin, ja toivoin, ettei hän kyselisi, jotta voisin pidättää henkeä.

"Miksi sitten tulit Washingtoniin? Tarkoitan, jos sinulla on varaa tähän autoon, varmasti voisit mennä ihan minne vain haluat..."

Tämä tyttö oli liian utelias. Mitä enemmän jano minua piinasi, sitä ärsyttävämpi hän oli. "Inhoan kaupunkia. Siis haluan asua lähellä kaupunkia, mutta melu on sietämätön."

Olin täydellisen rehellinen, mutta tyttö ei tiennyt sitä. Miljoonien ajatusten häly teki minut hulluksi, mutta en voinut asua muualla kuin suurten väkijoukkojen lähellä.

"Siinä on mieltä", hän sanoi. "En minäkään oikein tykkää kaupungeista, mutta inhoan Washingtonia. Täällä on liian märkää."

Minun oli pakko hyrähtää sille. "Niinhän täällä kyllä on." Juuri siitä syystä olin valinnutkin tämän paikan.

"Minne me olemme menossa näin kaukana kaupungin ulkopuolella?" hän kysyi, kun ajoin moottoritietä pitkin.

"Yhteen paikkaan metsässä, vähän matkan päähän sivistyksestä."

Tyttö puri huultaan, ja haistoin taas pelon. Hän alkoi vihdoinkin hermostua. Tietäisipä hän vain, että oli ollut liian myöhäistä sillä hetkellä kun hän lähti kirjastolta.

"Ethän sinä ole kirvesmurhaaja?" Yllätyin siitä että hän kysyi suoraan, mutta arvelin, että hän halusi jotakin varmistusta nyt kun oli satimessa.

"En", nauroin. Kirvestä ei tarvittu.

"No hyvä", hän huokaisi. "Tykkään päästäni siinä missä se on."

Tuhahdin. Tytön mieli toimi todella kummallisesti.

"Kerro enemmän itsestäsi", hän pyysi seuraavaksi.

Vilkaisin taas hänen kasvojaan. Niin innokas. "Mitä haluat tietää?"

"En oikein tiedä... mikä sinua kiinnostaa? Mitä teet kun et ole koulussa?"

Yritin keksiä jotakin sellaista, joka kuulostaisi hänestä normaalilta. "No, minä juoksen. Luen aika paljon, ja kuuntelen musiikkia. Katselen aika paljon elokuvia." Kaikkea sellaista mitä oli tehtävä kuluttaakseen pitkät tunnit, jotka oli tarkoitettu nukkumiseen. Asioita joita minun oli pakko tehdä säilyttääkseni mielenterveyteni.

"Mikä on lempikirjasi?" hän kysyi heti. Tajusin osuneeni hänen lempiaiheeseensa.

Minun oli mietittävä hetki. "Sivullinen."

"Camus?" Tyttö kuulosti epäuskoiselta. "Pidätkö eksistentialismista?"

Kohotin kulmakarvaani. "Etkö sinä sitten pidä?"

"Pidän kyllä", hän sanoi. "Minusta se on hieno filosofia – että elää elämäänsä niin hyvin kuin voi, ja ottaa vastuun teoistaan huolimatta siitä pitävätkö toiset tekoja hyvinä vai pahoina."

Mihin olin oikein saattanut itseni? "En minä sitä ihan noin käsittänyt."

"Ai?" Nyt hänellä oli vuorostaan kulma kohollaan. "Mitä sinä sitten ajattelit siitä?"

"Meursault toimii yhteiskunnan odotusten ulkopuolella, mutta ne sitovat häntä silti. Vasta kun hän käsittää ettei niillä ole oikeasti merkitystä, hän voi olla onnellinen."

Hänen omahyväinen hymynsä oli yllättävä. Tyttö katsoi minua kuin... kuin ääliötä. Kukaan ei ollut koskaan katsonut minua niin.

"Minusta sinä et oikein tajunnut sen ideaa", hän sanoi lopulta. "Meursault oli onneton, koska ei koskaan ottanut vastuuta elämästään. Hän vain ajelehti sen läpi ja otti vastaan kaiken mitä kohtalo hänelle heitti. Kun hän lopulta hyväksyi sen, että ei ole muuta kuin tämä elämä – ei jumalaa, ei taivasta, ei kohtaloa – hänestä tuli onnellinen. Hän käsitti että meillä on vain yksi elämä, ja valintojemme seuraukset päättävät millainen siitä tulee, ei se mitä kohtaamme."

En voinut muuta kuin tuijottaa häntä. Tyttö liikahti vaivautuneena. "Mitä? Eikö siinä ole järkeä?"

"Siinä on paljonkin järkeä. Yllätyin vain tarkkanäköisyydestäsi", vastasin rehellisesti. Melkein harkitsin, etten tappaisikaan häntä. Maailmassa olisi käyttöä hänen kaltaiselleen ajattelijalle.

"Ajattelitko että olen vain joku typerä tyttö?" hän kysyi puolustuskannalla.

"En", virnistin. "Olisi ollut vaikea olla huomaamatta kirjapinoa käsivarrellasi. Hämmästyin vain – kukaan ei ole koskaan saanut minua tuntemaan itseäni noin typeräksi."

"Anteeksi", hän mutisi. "Minulla on paha tapa puhua ennenkuin ajattelen."

"Älä pyydä anteeksi", sanoin, ja huomasin samassa edessäpäin kilometripylvään, jota käytin maamerkkinä. "Se oli virkistävää. Ja me olemme perillä."

Pysäytin tienpientareelle ja näin tytön jäykistyvän ja katselevan edessä aukeavaa pimeää tietä ja metsää kummallakin puolella.

"Tässäkö?" hän kysyi, ja haistoin taas pelon.

"Noiden puiden takana." Käytin parasta temppuani, katsoin häneen silmäripsieni lomasta. "Luotathan sinä minuun?"

Tyttö nyökkäsi. Hymyilin ja astuin autosta. Hän tuli vastaan matkustajanpuoleisella ovella. Keskustelu oli saanut ajatukseni muualle, mutta nyt kärsimättömyys oli palaamassa ja sai myrkyn valumaan.

Johdatin hänet puuston lomitse. Niinkuin olin luvannut, aukio oli heti niiden takana, ja sitä ympäröivät puut kuin muuri maailmaa vastaan. Hän käveli keskelle aukiota ja seurasin hitaasti. Hänen tuoksunsa hyökyi ylitseni aaltoina.

"Vau", Bella sanoi hiljaa. "Tämä on tosiaan ihana paikka." Hän taivutti päätään taakse nähdäkseen tähdet, ja paljasti pitkän, hoikan kaulansa. Tarkkailin nälkäisesti kaulavaltimossa tykyttävää pulssia.

Bella laski päänsä ja katseli ympärilleen. "Kuinka usein käyt täällä?"

"Suunnilleen joka viikko", vastasin, ja kävelin hitaasti lähemmäs. "Aina kun minun on päästävä pois."

Hänen silmänsä kohtasivat taas katseeni. Syvät, syvät silmät. Tietäväiset. "Kuinka sinä löysit tänne?"

Kohautin harteitani, olin enää parinkymmenen sentin päässä hänestä. "Retkeilen usein viikonloppuisin. Satuin vain kerran paikalle."

"Hmm." Hän istahti maahan hiukan epävakaasti, ja laskeutui sitten selälleen nähdäkseen taas tähdet.

Tuijotin häntä ja mietin, miksen jo juonut hänestä. Hän oli täällä yksin kaukana kaikista todistajista. Hänen ranteensa oli paljaana ja veri sykki melkein näkymättömästi suonissa – tummana kalpean ihon alla. Voisin juoda siitä hitaasti, antaa virvoittavan nesteen juosta kielelläni...

En tehnyt sitä, vaan laskeuduin hänen viereensä. Tytössä oli jotakin hyvin kiehtovaa. Kiinnostus, uteliaisuus – niin inhimillisiä reaktioita, ajattelin pilkallisesti, mutta ne saivat minut hetkeksi unohtamaan janoni. Mutta sitä ei kestäisi ikuisuuksia. Ei voinut haitata jos nautin hänestä hetken, ennenkuin olisin täysin valmis.

"Onko sinulla sisaruksia, Edward?" hän kysyi ja käänsi päätään nähdäkseen minut kunnolla.

"Ei." Helppo kysymys. "Onko sinulla?"

"Ei", hän huokaisi. "Vanhempani erosivat, kun olin kaksivuotias, niin että he eivät ehtineet. Isäni ei sitten mennyt koskaan uudelleen naimisiin, ja äitini ei halunnut lisää lapsia uuden miehensä kanssa. Hän oli muutenkin aina enemmän lapsi kuin äiti. Toivoin aina, että minulla olisi isosisarus... joku, joka vaihteeksi huolehtisi minusta."

"Eikö isäsi huolehtinut sinusta?"

Bella pudisti päätään ja hänen tuoksunsa levisi taas aaltoina ympäristöön. "Kyllähän hän yritti, mutta kun muutin hänen luokseen, osasin jo pitää huolen itsestäni. Sitäpaitsi hän on surkea kokki."

Nauroin niinkuin minun piti. "Sepäs harmillista."

"Nyt on melkeinpä helpompaa", hän sanoi. "Minun ei tarvitse huolehtia kuin itsestäni."

Muistin jotakin minkä hän oli aikaisemmin sanonut. "Miksi jäit Washingtoniin, jos kerran inhoat sadetta?"

"Halvempaa", hän huokasi. "Ja ystäväni Angela halusi minut kämppikseksi, joten se tuntui ihan hyvältä vaihtoehdolta."

Olimme vaiti sen jälkeen. Bella sulki silmänsä, ja mietin, mitä hän mahtoi ajatella, ja miksen pystynyt lukemaan sitä suoraan hänen mielestään. Jollakin tavalla oli kuitenkin mukavaa olla seurassa, jossa ei tarvinnut kuulla ajatuksia.

Katselin hänen kasvojaan. Hän piti yhä silmiään kiinni. Ihan sievä tyttö, kai. Hiukan kalvakka, mutta ihossa oli ihana läpikuultavuus, joka teki hänen verestään entistäkin näkyvämpää. En ollut pitkiin aikoihin katsellut ihmistä tällä tavoin. He olivat niin hentoja, kuin kehrättyä lasia. Katselin silmäripsiä posken kaarella, huulten täyteläisiä kaaria... Tajusin kurkottavani koskettamaan huulia uteliaana tietämään miltä ne tuntuisivat.

Hän avasi silmänsä ja katsoi nälkäisesti vastaan – mutta se oli kovin erilainen nälkä kuin se mitä minä tunsin. En vetänyt heti kättäni pois – huulten pehmeys oli houkuttelevaa. Miltä tuntuisi suudella niitä? Lämpimät, pehmeät huulet omiani vasten?

Kuulin hänen vetävän henkeä, kun nojauduin häntä kohti, ja melkein maistoin houkuttelevan suloisuuden. Hyvin varovasti painoin huuleni hänen suulleen.

Osasin odottaa pehmeyttä ja lämpöä. Tiesin, että läheisyys saisi myrkyn virtaamaan. En silti osannut aavistaakaan, että hän vastaisi kuin taula tuleen, kiertäisi kätensä niskaani ja painaisi vartalonsa lähemmäs. En osannut odottaa sähköistä väristystä, joka rätisi koko vartaloni läpi.

Hetkeksi melkein lamaannuin hänen verensä huumaavasta tuoksusta ympärilläni, hänen käsissään tuntuvasta sykkeestä ja hänen sydämensä kiivaasta takomisesta. Voisin purra häntä huuleen nyt, ja suloinen neste virtaisi suuhuni.

Olin juuri tekemäisilläni niin, kun hänen suunsa avautui omaani vasten, ja tunsin hänen kuuman, märän kielensä huulillani. Se oli sanoinkuvaamatonta. Kaksi himoa taisteli sisälläni, kun päästin kielen suuhuni – halu maistaa ja halu koskettaa. En tiennyt, miksi tyttö halusi suudella minua tällä lailla, mutta tietämättömyys oli vapauttavaa... ei häiriötekijöitä, tunsin vain hänen lämpimän pienen vartalonsa omaani vasten...

Ota hänet! huusi jokin kauan sitten unohtunut vaisto. Hänen verensä voit ottaa jälkeenpäinkin... siitä on niin kauan – ota hänet!

Voihkaisin, ja annoin vaiston ottaa vallan. Kielemme kietoutuivat toisiinsa; hän maistui taivaalta. Vedin hänet hitaasti syliini ja tunsin kuumuuden kaluani vasten kun hän asettui hajareisin päälleni. Hänkin ilmeisesti piti siitä; tunsin hänen voihkaisunsa värinänä huulillani.

Ruumiini liikkui kuin itsestään – huulet tutkivat tytön haurasta leukalinjaa, käsi siveli sileää lantiota paidan alla – ja mietin pystyisinkö tosiaan tekemään tämän tappamatta häntä. Välitinkö edes?

Nyt en tosiaan voisi enää lopettaa. Olin jo kova... vampyyrien erektioista oli niin paljon vaikeampi päästä eroon kuin ihmisten, ja tiesin, että Bella antaisi minun tehdä hänelle ihan mitä haluaisin. Hänen kiihottumisensa tuoksui ilmassa melkein yhtä houkuttelevana kuin hänen verensä oli. Kyllä vain, hän antaisi halukkaasti minun koskettaa häntä miten vain tahtoisin. Minun oli pakko yrittää, pakko saada tuntea tiukka vittu ympärilläni. Siitä oli tosiaan ihan liian kauan.

Olin tehnyt päätökseni. Nostin Bellan paitaa. Hän kohotti käsiään ja antoi minun vetää paidan pois ja heittää sen nurmikolle. Vedin hänet välittömästi takaisin itseäni vasten, ja kurotin avaamaan rintaliivien hakasen. Pääsin niistä eroon yhtä nopeasti.

Bellan raskas hengitys kuului korvissani, kun otin hänen paljaat rintansa käsiini. Niin pehmeät. Ähkäisyni kuulosti hänestä varmaan oudon epätoivoiselta, mutta hän oli todella taivaallinen niihin muutamaan vampyyriin verrattuna, joiden kanssa olin ollut – heidän ajatuksensa olivat aina huolehtineet aivan turhista asioista, koosta tai jostakin. En voinut kuvitellakaan Bellan ajattelevan sellaisia... en kun hän kiemurteli ja valitti sylissäni. Mmm, oli ihanaa tuntea hänen täyteläiset rintansa käsissäni.

Olin täysin hänen lumoissaan, kun painoin pääni maistaakseni punertavia nännejä. Vastaushuuto sekoittui kielelläni hänen makuunsa – kuin hienointa nektaria; halusin epätoivoisesti maistaa hänen hunajaansa. Bella painoi lantiotaan minua vasten pyytävästi. Kurkustani kohosi murinaa, kun kuvittelin hänen tekevän saman, mutta niin ettei kummallakaan olisi vaatteita... kaluni syvällä hänen märässä kuumuudessaan, hänen rintansa pomppien edessäni kun hän ratsasti minulla. Kyllä vain, tarvitsin tätä kipeästi.

"Edward", hän huohotti ja puristi hiuksiani tiukasti. Nautin nimeni kuulemisesta ja Bellan silmien lasittuneesta katseesta. Viaton olento edessäni näytti yhtäkkiä niin himokkaalta, niin estottomalta. Minua kiehtoi ajatus hänen pimeän puolensa herättämisestä. Kaunis, turmeltu viattomuus.

"Vielä", hän henkäisi ja haparoi paidanhelmaani. Vedin paidan pois hänen käsiensä tieltä, ja ne iskeytyivät samantien iholleni kuin metalli magneettiin. Kuumat, kosteat kämmenet tuntuivat sähköiskuilta ihollani. Se melkein riitti käynnistämään kivisen sydämeni... Minusta tuntui jo siltä kuin suonissani sykkisi taas veri. Tunne oli riemastuttava.

Hänen suunsa siirtyi huuliltani kaulalleni, raapi kevyesti hampailla, imi lujasti. Virnistin itsekseni vaikka minun oli pakko voihkia. Hänestä tulisi loistava vampyyri. Mutta pidin hänestä ihmisenä, mietin samalla kun käteni vaelsivat pehmeällä iholla. Hän oli pehmoinen kuin höyhentyyny... Taistelin vastaan, etten olisi painanut sormiani syvälle, koska tiesin, ettei niiden kuuluisi upota hänen ihoonsa sillä tavalla.

Bella kietoi kätensä hartioilleni ja jatkoi kaulallani, painoi rintojaan ihanasti minua vasten. Kurotin tarttumaan hänen takamukseensa ja vedin hänet vieläkin lähemmäs itseäni. Hän henkäisi ja painoi taas ydintään minua vasten.

"Vielä", hän sanoi taas. "Ole kiltti, lisää."

Halusin ehdottomasti lisää. Laskin hänet ruohoon – hän retkahti taaksepäin kuin räsynukke – ja kiskoin häneltä tennistossut ja sukat kärsimättömästi. Ne olivat ikävästi tiellä. Seuraavaksi farkut – paksu kangas kätki kermanvaaleaa ihoa katseeltani – mikä pyhäinhäväistys. Nappi ponnahti auki, vedin vetoketjun auki, ja nekin lojuivat ruohikossa.

Kiihottumisen raskas tuoksu tuntui nyt voimakkaampana, kidutti aistejani. Minun oli pakko maistaa; painoin pääni hänen jalkoväliinsä ja henkäisin syvään.

Bellalta pääsi pieni vinkaisu, ja hän kiemurteli. En nostanut katsettani nähdäkseni syyn, vedin vain ohuet puuvillaiset alushousut alas ja hivelin sormillani sileitä reisiä. Ajattelematta mitään hautasin nenäni pehmeisiin kiharoihin ja maistoin suloista nestettä hänen poimuissaan.

Hän oli ihaninta jumalten juomaa, liian hyvää pelkille kuolevaisille. Luojan kiitos olin kuolematon. Oliko hänen verellään edes merkitystä jos hänen nesteensä maistui näin hyvältä? Olin lumoutunut hänen maustaan ja pienistä vingahduksista, joita hänestä kuului kun hivelin häntä kielelläni. Hän kuulosti kissanpennulta – joka ei pystynyt taistelemaan vastaan.

"Edward", hän voihki, kun kiersin kielelläni hänen klitoristaan. Ääni sai värähdyksen kulkemaan selkäpiitäni pitkin suoraan kaluuni. Halusin niin kovasti päästä hänen sisälleen. Kurotin koskemaan häneen, tunsin märät poimut sormenpäissäni, silkkisen ihon, joka olisi niin tuskallisen ihana ympärilläni. Murisin häntä vasten, ja hän vastasi voihkaisemalla taas.

Näpäytin häntä nopeammin kielelläni ja aloin liikuttaa sormiani hellästi. Halusin että hän tulisi ennenkuin ottaisin hänet, halusin nähdä hänen hajoavan kappaleiksi edessäni, kaikessa viattomassa kauneudessaan.

"E-Edward – oi!" hänen huutonsa kävivät voimakkaammiksi ja tunsin pienen käden puristuvan nyrkkiin hiuksissani. Kynnet raapivat päänahkaani, mutta ne vain kutittivat.

Koukistin sormiani, yritin saada hänet laidan yli. Hänen lantionsa värähti vastaukseksi, ja näin vapaan käden tarttuvan ruohoon hänen allaan. Hänen sydänparkansa kuulosti rintaonteloon vangitulta kolibrilta. Ajatus sai minut murisemaan, ja mietin säikähtäisikö hän, mutta juuri sillä hetkellä hän huusi ja hänen lihaksensa puristuivat hämmästyttävällä voimalla sormieni ympärille.

Katsoin häntä, ihailin punertuvaa ihoa, selän siroa kaarta, kaulan kaunista pylvästä, joka paljastui kun hän heitti päätään taaksepäin, huutoon avautunutta suuta. Näky oli silmiähivelevä.

En lopettanut nuolemista, maistamista, ennenkuin hänen vapinansa oli miltei laantunut. Bellan silmät olivat kiinni, kun kohottauduin hänen päältään, ja hänen rintansa kohoili kun hän yritti saada hengitystään tasaantumaan. Hän oli todella ihastuttava pikku olento, vaaleaihoinen ja pehmeäpiirteinen, herkkä kuin posliininukke. Halusin ottaa hänet mukaani ja laittaa hyllylle, vain minun silmieni nähtäväksi.

Tietysti tämä oli vain täyttymystä odottavan miehen himokasta toiveajattelua. Hän oli pelkkä tyttö, ei hän eronnut mitenkään muista kaltaisistaan.

Hän räpytteli silmänsä auki ja punastui nähdessään minun tuijottavan. Kurotin painamaan käteni lämpimälle poskelle ja tunsin kuuman veren, joka tulvehti heti ihon alla. Hänen silmänsä saivat minut kuitenkin valtaansa. Ne olivat kuin pienet maailmankaikkeudet, syvät ja loputtomat, ja aivan liian viisaat niin nuorelle. Se oli liikaan. Minusta tuntui kuin hän näkisi suoraan minun lävitseni. Suutelin häntä taas, murtaakseni yhteyden, ja hän vastasi innokkaasti. Pienet kädet puristivat tiukasti harteitani.

Yritin olla ähkäisemättä kun hänen kätensä vaelsivat alaspäin tunnustellen. Murisin yllättyneenä nautinnostani, ja painauduin häneen, kaluni suoraan hänen kuumuuttaan vasten. Bella henkäisi ääneen.

"Haluatko tätä?" kysyin. En oikein tiennyt miksi kysyin – oliko sillä merkitystä mitä hän halusi? En vain halunnut olla samanlainen kuin miehet, joita tapoin – ne, jotka metsästivät nuoria tyttöjä ja käyttivät heitä suomatta heille edes kuolemaa. Bellan täytyisi haluta tätä.

"Kyllä", hän henkäisi ja katsoi minua taas silmiensä koko voimalla. Ne pitivät minua otteessaan kun painoin kaluni häneen – varovasti, koska halusin niin kovasti että tämä onnistuisi. Nyt jo kuumuus ympäröi minua, musertavan tiukka, niin silkkisen sileä... Voihkaisin hänen hartiaansa vasten ja työnnyin kokonaan sisään.

Bella vinkaisi, ja yhtäkkiä tuoreen veren tuoksu iski minuun. Jähmetyin järkytyksestä ja yritin taistella kurkussani tuntuvaa poltetta vastaan. Tämä oli typerää. Minun pitäisi vain maistaa häntä nyt heti. Seksiä saisin mistä hyvänsä, mutta näin huumaavan ihana veri oli ainutlaatuinen nautinto.

Vilkaisin ylös ja olin iskemäisilläni kun näin kyynelen vierivän hänen poskellaan. Silloin tajusin kuin salamaniskusta, että häneen sattui. Hänen täytyi siis olla neitsyt. Tietysti hän oli; hän oli ollut niin ihana, niin viaton. Ja minä vuodatin hänen vertaan.

En sanonut että olin pahoillani – se olisi ollut vähän liian lähellä katumusta, ja vähän liian ihmismäistä – mutta yritin olla liikkumatta ja hengittämättä, yritin olla menettämättä haurasta otetta itsehillinnästäni.

"Oletko kunnossa?" kuiskasin lopulta.

"Olen", hän henkäisi ja puristi käsivarsiani. "Älä lopeta."

Yritin parhaani mukaan liikkua hitaasti. Värisin vetäytyessäni ulos hänen kuumuudestaan, ja työnsin takaisin sisään. En ollut koskaan tuntenut mitään tämän kaltaistakaan. Pystyin keskittymään kokonaan siihen miltä tämä tuntui, kun en kuullut hänen ajatuksiaan, ja se tuntui ihmeelliseltä. Hän oli niin kuuma, että tuntui kuin hän olisi tulessa. Hänen vartalonsa vastasi kaikkeen mitä tein. Halusin jäädä ikuisiksi ajoiksi hänen sisälleen, kietoutua pehmeään ihoon, tuntea pienen vartalon ja sähkökentän, joka värisi minun lävitseni.

"Edward..." Hän henkäisi nyt nautinnosta. Väristys kulki selkäpiitäni pitkin, ja mietin saisinko hänet voihkimaan nimeäni, huutamaan sen. Nopeutin tahtia vähäsen, ja sähkökenttä voimistui... nautinto oli loputonta, hellittämätöntä, yhtäaikaa liikaa ja ei läheskään kylliksi. Ja Bella... hän vastasi heti, voihki ja taivutti selkäänsä niin että pehmeät rinnat painuivat rintaani vasten.

Oli melkein mahdotonta pitää itseni kurissa. Revin ruohoa sormillani, kaivoin ne kosteaan multaan. Halusin kiihkeästi päästää itseni irti ja työntyä häneen koko voimallani, tuntea hänen polttavan ihonsa omaa jääkylmää ihoani vasten, mutta halusin myös tuntea hänen reaktionsa, hänen lihaksena värähtelemässä ympärilläni, hänen pienet kätensä tarttumassa selkääni. Mikä kiehtova pikkuinen... halusin hänet uudelleen ja uudelleen kunnes hänen viattomuutensa olisi kokonaan pilalla... ja voisinhan minä. Jos voisin ottaa nautintoni vahingoittamatta häntä, voisin ottaa hänet uudelleen...

"Edward", hän voihki nyt, ja näin että hän katsoi minuun, tarkkaili jokaista liikettäni. Huomasin tarkkailevani haltioituneena punastuneita poskia ja raollaan olevia huulia, ja pieniä höyrypilviä hänen huohottaessaan.

"Lisää", hän aneli, kaivoi kyntensä ihooni ja painoi lanteensa omiani vasten. "Ole kiltti, kovempaa."

Miten voisin vastustaa tuollaista pyyntöä? Jos hän kestäisi sen, olin enemmän kuin halukas tottelemaan. Liikuin nopeammin, hiukan kovemmin kuin aluksi. Bella heitti päänsä taakse ja huusi nautinnosta. Murisin nähdessäni paljaan kurkun ja tuskin erottuvan pulssin ihon alla. Suuni kostui myrkystä, mutta se ei ollut mitään siihen kuumuuteen verrattuna, joka huuhtoi ylitseni, tai siihen raivoisaan nautintoon jonka hän aiheutti.

Pienet äänet, joita hän päästi, muuttuivat kovemmiksi joka työnnöllä, kunnes hän yhtäkkiä jäykistyi, reidet puristuivat ympärilleni, kädet tarttuivat käsivarsiini, ja hänen seinämänsä puristuivat tiukasti kaluni ympärille. Bella tärisi ja kouristeli kliimaksin voimasta, suu avautuneena huutoon, jossa kuului minun nimeni – mutta tuskin huomasin sitä. Nautinto hyökyi ylitseni ja sai minutkin huipulle – parhaalle pitkän elämäni aikana.

Järkeni palasi sen verran, että tajusin kierähtää pois hänen päältään, etten murskaisi häntä, ja vajota selälleni hänen viereensä. Vilkaisin nopeasti sivulleni, ja hän makasi silmät kiinni tasoittaen hengitystään.

Nyt olisi aika purra häntä; hän ei ehtisi edes tajuta mitä tapahtui ennenkuin se olisi jo ohi – mutta olin ehtinyt jo pikkuisen tottua hänen tuoksuunsa, ja pääni oli sen verran selkiytynyt, että ymmärsin hänestä olevan muuhunkin kuin ateriaksi. Seksi ei ollut kenenkään muun kanssa tuntunut niin hyvältä kuin Bellan kanssa, enkä halunnut ottaa riskiä, että menettäisin sen. Ehkä se johtui siitä että hän oli ihminen, tai ehkä siitä etten kuullut hänen ajatuksiaan, mutta joka tapauksessa minun pitäisi ehkä jättää hänet henkiin siksi aikaa kunnes olisin varma.

Kuulin hänen liikkuvan, etsivän vaatteitaan, ja tein päätökseni. Minun olisi saatava hänet uudestaan.

Avasin silmäni ja katselin, kun hän kiemurteli pikkuhousut jalkaansa, ennenkuin aloin itsekin pukeutua. Bella ei katsonut minuun, ja toivoin kuulevani mitä hän ajatteli; jos aioin nähdä häntä uudestaan, minun pitäisi jotenkin saada hänetkin toivomaan sitä.

"Oletko valmis lähtemään?" kysyin, kun olimme molemmat pukeissa. Hän katsoi vihdoin ylös minuun ja nyökkäsi huultaan purren. Painoin käden hänen alaselälleen ja johdin hänet puiden lomasta autolleni, ja autoin hänet istumaan ennenkuin liu'uin ratin taakse.

Pimeässä autossa hän tuntui rentoutuvan hiukkasen. Tarkkailin häntä huolellisesti. Hän väänteli sormiaan sylissään ja tuijotti suoraan eteensä.

"En tiennyt että olit neitsyt", sanoin. Bellan kasvoille nousi puna. "Satutinko minä?"

"Et", hän sanoi viimein ja vilkaisi minuun. "Et ainakaan enempää kuin oli väistämätöntä."

Nyökkäsin. En tiennyt mitä olisin sanonut seuraavaksi. Tällaisessa tilanteessa en ollut koskaan ollut.

Lopulta tyydyin olemaan vaiti, kun ajoin hänet takaisin asuntolalle. Hiljaisuus oli kiusallinen, mutta en halunnut sanoa mitään, mikä antaisi hänelle väärän kuvan tilanteesta – mikä oli naurettavaa, tajusin sen kyllä, koska en ollut muunlaista kuvaa hänelle antanutkaan koko iltana – mutta en halunnut että hän kiintyisi minuun liikaa. Se olisi vain julmaa.

Pysähdyin oikean rakennuksen eteen, ja Bella alkoi heti haparoida turvavyötään auki. Hän kurotti ovenkahvaa kohti, kun viimein päätin mitä sanoisin.

"Voinko nähdä sinut uudestaan?"

Hänen päänsä kääntyi, ja silmistä näkyi selvästi, kuinka hän yllättyi – mutta niistä näkyi myös iloa, mikä sai minut uskomaan että hän tulisi varmasti uudelleen luokseni.

"Kyllä. Minä – tuota, asun huoneessa 36", hän sanoi pureskellen taas huultaan. "Tule etsimään minua jos haluat."

Hymyilin itsekseni katsellessani, kun hän meni sisään, ja kompastui kynnysmattoon. Ottaisin totisesti kiinni hänen tarjouksestaan.

Jatkuu...

Tekijän huomautus: Arvosteluja arvostetaan kovasti!

Kääntäjän huomautus: Arvostelu on hyvin suotavaa – tämä on ensimmäinen käännöstyöni, koulutöitä lukuunottamatta, jonka näytän julkisesti. Kirjoitusvirheitä korjailen, jos niitä löytyy, samoin epäjohdonmukaisuuksia. Kiitos kun luit!