Kellopeli (Clockwork)

Luin jonkin aikaa sitten tämän ficin englanniksi, ja se teki minuun niin suuren vaikutuksen, että halusin kääntää sen suomeksi. Alkuperäinen ficci löytyy myöskin tältä sivustolta ja kirjoittaja, HoistTheColours, on tietoinen projektistani ja antanut sille suostumuksensa. Hänelle saa totta kai käydä antamassa kommentteja ficistä (ja kertomassa, mitä mieltä oli suomennoksesta!). Olen suomentanut myös joitakin kirjoittajan omia kommentteja, mikäli olen pitänyt niitä olennaisina esimerkiksi tarinan taustojen tai vastaavien kannalta. Ne on merkitty ihan perinteisesti A/N:llä. Nämä omat sepustukseni olen jättänyt merkitsemättä.

Nyt, pidemmittä puheitta, nauttikaa ensimmäisestä luvusta! Kaikenlaiset kommentit ovat enemmän kuin tervetulleita.


A/N: Kirjoitin tämän tarinan, jotta voisin paneutua tarkemmin Jokerin siihen puoleen, jota ei nähdä usein, jos koskaan, elokuvissa tai sarjakuvissa. Halusin esitellä Jokerin tilanteessa, jossa hänen omatuntonsa (tai se osa, mikä siitä on jäljellä) joutuisi todella kamppailemaan. Tämän sanottuani toivon, että tulen onnistumaan siinä ja pystyn pitämään Jokerin hahmossaan niin hyvin kuin vain suinkin osaan.


Ensimmäinen luku

Jokeri nousi hitain askelin portaat ylös ränsistyneeseen ja hylättyyn lähiörivitaloon pitkät jalat harppoen kaksi askelmaa kerralla. Täysikuu loisti kirkkaana hänen yläpuolellaan heijastaen valkoisia säteitään pikimustasta satamavedestä Jokerin takana, aalloilla kimmeltäen. Vuorovesi loiski lempeästi vasten lastauslaituria. Ääntä säesti katua pitkin ajavien autojen melu kauempana Gothamin kaupungissa.

Sinä iltana sumu oli kylmää ja sankempaa kuin yleensä, ja se sulki Narrowsin sisäänsä riippuen paksuna peitteenä sataman yllä. Jäätävä, talvinen yöilma puhalsi Jokerin violetin takinhelman taaksepäin, kun hän saavutti portaiden ylätasanteen tuore lumi kengissään narskuen. Jokerin hengitys höyrysi hänen puhaltaessaan keuhkonsa tyhjäksi, ja ilma hänen ympärillään oli kylmää, kun hän kurkotti kiertämään hansikkaan verhoaman kätensä viileän ovennupin ympärille.

Jokeri työnsi oven puoliksi auki vilkaisten vielä viimeisen kerran taakseen, ennen kuin astui sisälle rakennukseen. Hän antoi katseensa pyyhkäistä yli tilan. Rakennus oli pimeä ja ulkonäöstä päätellen selvästikin asumaton. Jokeri nuolaisi kuivuneita huuliaan ja astui kynnyksen yli työntäen samalla ovea enemmän auki. Saranat kirskauttivat aavemaisen vastalauseensa.

Kalpea kuunvalo tulvi välittömästi huoneeseen ja kuunsäteet laskeutuivat ympäri huonetta hajallaan lojuvien rikkoutuneiden huonekalujen ylle. Paikka haisi tupakansavulle, pölylle ja mätänevälle puulle; ei mikään miellyttävin haju, mutta se ei pidätellyt Jokeria.

Oli liian pimeää nähdä kunnolla, joten Jokeri siirtyi peremmälle olohuoneeseen välittämättä lattiaa peittävistä lasinsiruista ja -paloista. Hän meni talon etuosaan ja satamaan päin avautuvan suuren erkkeri-ikkunan luo, ja sen kummemmin miettimättä repäisi alas raskaat, kukalliset verhot. Pölyä ja lumihiutaleita levisi ympäriinsä ja lisää kuunvaloa tulvi huoneeseen. Muovitanko, jossa verhot olivat riippuneet, rämähti lattiaan yhdessä verhojen kanssa tömähtäen vaimeasti matolle osuessaan.

Jokeri saattoi nyt tutkia asuntoa paremmin.

Jokerista oikealla olevasta sohvasta puuttui pehmusteita ja ruskein ja vihrein vinoneliöin kuvioitu kangas oli revitty ja riekaleinen ikään kuin joku olisi iskenyt sitä veitsellä useita kertoja. Sohvan toisella puolella oli kyljellään makaava vanha televisiosetti, jonka ruutu oli keskeltä osittain hajonnut ja levinnyt ulospäin hämähäkinverkkoa muistuttaviin säröihin. Televisio näytti siltä kuin sitä olisi lyöty pesäpallomailalla. Vanhoja papereita ja kirjojen revittyjä kansia oli siroteltu ympäri suurelta osin paljasta lattiaa, joukossaan myös suuria lasinsirpaleita, jotka olivat peräisin rikkinäisistä lampuista ja vaaseista.

Punainen tiiliseinä näytti vanhalta ja sään pieksemältä, tomu täytti laastin jokaisen särön ja uurteen. Kaiken lisäksi ohut lumikerros peitti ympäriinsä levinneitä tavaroita - lumi oli puhaltanut sisään todennäköisesti rikkinäisestä ikkunasta.

Olohuoneen takana oli pieni keittiö, joka oli pitkälti samassa kunnossa kuin olohuonekin. Keltatahraisessa linoleumilattiassa oli säröjä siellä täällä ja joistain kohdista puuttui laattoja. Kaapinovet olivat apposen auki, jotkin niistä roikkuivat veltosti saranoillaan. Jääkaapista puuttui ovi, ja uuniliesi sen vieressä oli hiiltyneen musta, aivan kuin joku olisi polttanut ruoan pohjaan liian monta kertaa.

Keskellä keittiötä seisoi pieni pyöreä pöytä ympärillään tuoleja, joista puuttui kaksi tai useampia jalkoja ja jotka sen vuoksi makasivat hajallaan lattialla. Säröilleitä posliinilautasia ja -kuppeja oli työnnetty huolimattomasti pesualtaaseen. Kultaiset ruusun terälehdet koristivat lautasia, ja ne loistivat kirkkaasti kuunvalossa Jokeriin päin.

Jokeri maiskautti inhoten kieltään sotkulle edessään, ennen kuin kääntyi pois huoneesta ja alkoi nousta kiireettömästi ylös porraskäytävää, jonka kulunut puu narahteli hänen askeltensa alla. Portaiden yläpäässä kuu loisti, jos mahdollista, vielä kirkkaammin useiden huoneiden rikkinäisten ikkunoiden lävitse. Jokeri vilkaisi eteiskäytävää ja hänen kulmakarvansa nousivat miellyttävän yllätyksen vallassa, kun hän huomasi sen olevan erittäin pitkä. Joku oli ilmeisesti kaatanut pari seinää, mikä tarkoitti sitä, että hän pääsisi nyt kaikkien viereisten asuntojen yläkertoihin ilman, että hänen tarvitsisi edes lähteä nykyisestä asunnosta.

Loistavaa.

Kulkiessaan eteenpäin pitkin vihreän maton peittämää eteiskäytävää, Jokeri vilkaisi ohimennen jokaiseen huoneeseen etsien mitä tahansa kiinnostavaa. Hän pyöritteli stilettiään löyhästi oikeassa kädessään, valmiina käyttämään sitä, mikäli tarve vaati. Hän tosin epäili, että kukaan olisi todella asunut talossa, edes kukaan koditon. Rakennuksen perustukset olivat todennäköisesti romahtamaisillaan ja paikka näytti kaiken kaikkiaan ränsistyneeltä ja kuluneelta. Jokeri ei uskonut kenenkään olevan niin hullu, että asuisi tällaisessa paikassa – siksi se olikin täydellinen hänelle. Hän oli väsynyt nukkumaan vanhassa ruskeassa Sedanissa, jossa oli asunut viimeiset kolme kuukautta, siitä lähtien, kun hän oli paennut Arkhamista. Takapenkki ei ollut tarpeeksi pitkä, jotta hän olisi saanut jalkansa suoriksi, ja kuljettajan istuimen oli tähän mennessä saanut ainoastaan nojaamaan taaksepäin.

Sitä ajatellessaan Jokeri päätti, että huoneisto oli ehdottomasti oikea paikka asettua taloksi, ainakin siihen asti, kunnes hän löytäisi paremman. Kaikki huoneet olivat tähän mennessä olleet tyhjiä, jos satunnaista sänkyä tai lipastoa ei otettu huomioon, mikä tarkoitti paikan olevan epäilyksettä asumaton ja sen vuoksi hän ottaisikin sen haltuunsa.

Kun Jokeri lähestyi käytävän loppua hyräillen nopeatempoista ja nimetöntä sävelmää, hän alkoi suunnitella mielessään miten paikkaa kannattaisi siistiä. Ensinnäkin etuoveen pitäisi laittaa varoitusnauhaa, jotta kenellekään ei tulisi edes mieleen astua sisään. Ja sitten etuovelle pitäisi asettaa myös muutamia ansoja siltä varalta, että jotkut teinit tai vastaavat päättäisivät ryhtyä nokkaviksi ja murtautua taloon.

Ai niin, oveen täytyisi myös hankkia lukko – se oli avautunut niin helposti hänen saapuessaan. Viereisten huoneistojen ovien eteen täytyisi myöskin rakentaa esteet, jotta kukaan ei pääsisi yläkertaan niiden kautta. Ikkunat täytyisi ehkä laudoittaa, ja juokseva vesi voisi olla hyvä, jos paikassa ei jo entuudestaan ollut sitä. Sisustaa täytyisi tietysti myös. Jokerilla oli paljon lehtileikkeitä Lepakkopojasta ja muita juttuja, joilla seinät voisi koristella.

Niin paljon tehtävää, niin vähän aikaa, hän pohti hajamielisesti.

Juuri kun Jokeri oli viimein lähestymässä pitkän käytävän loppua, hän sattui huomaamaan, että yksi monista makuuhuoneiden ovista oli kiinni. Hän piti sitä jokseenkin outona, sillä kaikki muut ovet olivat joko poissa saranoiltaan tai täysin auki. Kun Jokeri lähestyi ovea edelleen hyräillen, hänen korviinsa kantautui yhtäkkiä kipittävien jalkojen ääni huoneen sisältä. Hän lakkasi välittömästi hyräilemästä ja rypisti otsaansa pysähtyen kokonaan ja kuunnellen tarkasti. Hän tiesi, että ääni ei ollut ollut hänen mielikuvituksensa tuotetta.

Jokeri otti varovaisen askeleen eteenpäin otsa yhä rypyssä. Juuri, kun hän oli aikeissa asettaa kätensä suljetun oven kahvalle, hän kuuli sisäpuolelta pienen ja ilmiselvän innokkaan äänen.

"Äiti?"

Mitä hel –?

Ovi heilahti silloin apposen auki ja osui takanaan olevaan tiiliseinään, josta se pongahti kevyesti takaisin liikkeen voimasta. Sisällä seisoi pieni tyttö innokas hymy kasvoillaan ja silmät täynnä jotain, minkä Jokeri oletti olevan toivoa.

Yhtä nopeasti kuin oli tullutkin, pikkutytön hymy kuitenkin katosi hänen huomatessaan, että hänen edessään seisova henkilö ei todellakaan ollut se, jota hän oli odottanut.

Jokeri seisoi pitkänä ja korkeuksiin kohoavana ovensuussa ja katsoi kiinnostuneena pientä tyttöä miellyttävän hymyn levitessä hitaasti hänen kasvoilleen. Tyttö näytti vain kolmi- tai nelivuotiaalta; hänen pikkuruinen, laiha vartalonsa oli puettu lyhythihaiseen, polvipituiseen siniseen puuvillamekkoon ja hänellä oli jalassaan pikkuruiset lenkkitossut. Hänellä oli pitkä, takkuinen, vaalea hiuspehko, joka oli sutaistu poninhännälle ja selässään reppu, jonka likaiset sinapinkeltaiset hihnat laskeutuivat painavina tytön pienille olkapäille.

Tyttö tärisi silminnähden, eikä Jokeri saanut selvää, johtuiko se kylmästä vai siitä, että tämä pelkäsi kuollakseen. Kylmä tuulenhenkäys puhalsi avoimesta ikkunasta läpi huoneen, ja lunta oli alkanut sataa jälleen noiden kahden tuijottaessa toisiaan. Pieniä valkoisia hiutaleita kieppui ikkunasta sisään ja laskeutui heidän ympärilleen lattialle. Huone oli valju ja hiljainen.

Suurimmat ja kirkkaimman vihreät silmät, jotka Jokeri oli koskaan nähnyt, tuijottivat häntä todennäköisesti täynnä hämmennystä, ja Jokeri hymyili rohjetessaan astua askeleen eteenpäin. Tyttö perääntyi kömpelösti, kun hän sulki oven ja käveli peremmälle huoneeseen. Tytön silmät vaelsivat avoimesti Jokerin pitkällä vartalolla, ja hänen kulmakarvansa vetäytyivät yhteen.

"No, heipä hei, kultapieni." Jokeri poksautti p:n ärtyneenä, kun hän kumartui tytön eteen nojaten reisiinsä. "Mikä sinun nimesi on?" hän kysyi ääni niin miellyttävänä kuin vain kykeni. Hän ei halunnut pelottaa tätä pois aivan vielä.

Jokeri tutki tytön kasvoja tarkkaan, tämän kirkkaanvihreät silmät välkkyivät pitkien, tummien ripsien alta. Tyttö katsoi lumoutuneena hänen syvälle painuneita, mustalla värillä reunustettuja silmiään ja valkoisella värillä tuhrittuja kasvojaan. Hänen silmänsä harhailivat kaikkialle Jokerin huulista ja kirkkaan verenpunaisella maalatuista rosoisista arvista aina tummanviolettiin housupukuun ja rasvaisiin, haaleanvihreisiin hiuksiin asti.

Klovni liikutteli suutaan kärsimättömänä, kun tyttö ei vastannut. "Niin...?" hän painosti tyttöä, katse koko ajan tämän kasvoissa.

Tyttö puri huultaan. "Taylor", hän vastasi ujosti pienellä ja Jokerin korviin niin uskomattoman suloisella äänellä. Hän ei ollut kuullut pitkään aikaan tuollaisen äänen puhuvan suoraan hänelle. Tyttö kuulosti niin... viattomalta. Jokeri virnisti.

Taylor tuijotti häntä nyt varuillaan pää kallellaan ja silmät lukittuneina Jokerin tummanruskeisiin silmiin, ikään kuin hän ei olisi ollut varma, mitä ajatella edessään seisovasta miehestä.

"Taylor..." Jokeri toisti r:ää pitkittäen ja maistellen sanaa suussaan. Hän pyyhkäisi suupieltään kielellään ja liikahti lähemmäs Tayloria. "Sepä on nätti nimi." Hän virnisti, kun pieni tyttö painoi päänsä ja punastui. Kuunvalo valaisi hänen poskiaan pitkin hiipivää punaa.

Jokeri tunsi halua nauraa tytön järjettömälle ujoudelle. Eikö tämä tiennyt, kuka hän oli? Hän oli Jokeri, säälimätön psykopaattitappaja, ja tyttö punastui, koska hän oli heittänyt tälle huolimattoman kohteliaisuuden. Taylor ei selvästikään katsonut paljon uutisia.

Taylor kohotti päätään ja katsoi Jokeria jälleen silmiin. Tyttö katsoi häntä kiinnostuneena, ikään kuin Jokeri olisi ollut arvoitus, jota hän ei olisi aivan osannut ratkaista. He katselivat toisiaan rävähtämättä useita sekunteja, kumpikaan ei räpäyttänyt silmiään, kunnes Taylor yhtäkkiä puhui nojautuen lähemmäs kuin olisi aikeissa kuiskata synkän salaisuuden.

"Miksi olet pukeutunut klovniksi?" hän kuiskasi arasti peläten loukkaavansa Jokeria kysymyksellään, mutta pystymättä siltikään hillitsemään uteliaisuuttaan.

Jokeri antoi suunsa levitä leveään hymyyn, hänen tummat silmänsä välkähtivät naurusta ja aidosta huvittuneisuudesta, jota hän ei ollut tuntenut varsin pitkään aikaan. Hän kuljetti kieltään alahuulellaan ja silmäili kattoa, ennen kuin katsoi jälleen Tayloria.

"Miksen... sitten pukeutuisi klovniksi?" Jokeri kysyi vakava ilme kasvoillaan.

Taylor pohti asiaa mietteliään näköisenä. "En tiedä", hän vastasi hiljaa ääni loppua kohdin vaimentuen ja jäi odottamaan, mitä Jokeri vastaisi.

Vastaamisen sijaan Jokeri tyytyi kuitenkin katsomaan tyttöä kiinnostuneena pää kallellaan ja silmät kaventuneina. "Missä äitisi on?" hän kysyi ilmeettömällä äänellä. Taylor oli selvästikin odottanut äitiään, kun Jokeri oli saapunut. Palaisiko tämä pian?

Taylor kohautti olkiaan ja toinen repun hihnoista valahti alas hänen olkapäältään. "En tiedä", hän vastasi surullisena kulmakarvojen muodostama ryppy silmien välissä ja katse lattiassa. "Hän käski minun odottaa täällä, kunnes tulisi takaisin." Taylorin pieni ääni oli tuskin kuiskausta kuuluvampi, ja hän puristi pikkuruisen kätensä nyrkkiin hieroen sillä silmiään väsyneesti. Tyttö näytti siltä kuin ei olisi nukkunut päiväkausiin.

"Kauanko olet ollut täällä?" Jokeri kysyi katsoen Tayloria tarkkaavaisesti.

Tyttö painoi päänsä ja laski sormillaan. "Kaksi päivää", hän vastasi tarkan harkinnan jälkeen.

Jokeri pohti tietoa ja mittaili Tayloria arvioivasti katseellaan, silmät kaventuneina raoiksi. Tyttö ei selvästikään ollut vielä tajunnut sitä, mutta Jokeri veikkasi tämän äidin hylänneen hänet. Kuka muuten jättäisi pienen lapsen aivan yksin autioon lähiörivitaloon, ja vielä keskellä talvea?

Jokeri kuljetti kieltään suunsa sisäpinnalla kosketellen arpiaan kielellä samalla, kun hänen katseensa vaelteli ympäriinsä. Hän huomasi seinää vasten työnnetyn parisängyn ja joitakin pahvilaatikoita, jotka oli heitetty huoneen vastakkaiseen kulmaan.

Lopulta Jokerin silmät vaelsivat takaisin Tayloriin. "Kukas tuo on?" hän viittoi hansikkaan verhoamalla kädellään kohti pehmoeläintä, jota tyttö puristi tiukasti kädessään.

Taylorin ote pehmolelun kädestä tiukkeni vaistomaisesti. "Ai… tämä on Teddy", hän sanoi löydettyään äänensä. "Minun… minun isäni antoi hänet minulle jouluna, ennen kuin lähti." Jokerin katsellessa Taylor laski päätään katsoakseen nallea ihaillen, ikään kuin se olisi ollut jonkinlainen Jumalan lähettämä enkeli.

Katsellessaan, kuinka pieni tyttö katsoi nalleaan niin vakavana, Jokeri tunsi halua purskahtaa hysteeriseen nauruun. Hän kuitenkin onnistui hillitsemään itsensä ja puristamaan sen sijaan huulensa yhteen Taylorin silittäessä nallen päätä hellästi. Kun tyttö käänsi omaa päätään, hän huomasi kummallisen ilmeen Jokerin kasvoilla ja puhui kiireesti.

"Älä huoli, Teddystä on hauskaa tavata uusia ystäviä", hän ilmoitti rohkaisevasti, mutta myös hitaasti ja varovasti valiten sanansa äärimmäisen huolellisesti, ettei vain loukkaisi Jokeria. Tyttö oli fiksu.

Taylor puri huultaan ujosti katsoessaan ylöspäin Jokeriin ja jälleen kerran he tuijottivat toisiaan hetken aikaa, kumpikin pohtien toista ja toisen mahdollisia motiiveja. Jokeri ei voinut olla huomaamatta, ettei tyttö näyttänyt pelkäävän häntä. Tietysti hän oli levoton ja hieman pelokaskin, ehkä, mutta sehän oli vain luonnollista lapselle. Totta puhuen Jokeria kiehtoi pikkuriikkisen se tapa, jolla Taylor katsoi häntä. Tyttö katsoi pidempään kuin moni aikuinen olisi kehdannut, mutta oli silti tarpeeksi ujo katsoakseen poispäin, kun oli hämillään.

Katsoessaan Tayloria Jokeri huomasi tämän katseen siirtyvän kohti hänen oikeaa kättään – kättä, jossa oli tällä hetkellä stiletti. Taylor tuijotti sitä kuin se olisi ollut tappava kyykäärme, joka saattaisi iskeä hetkellä millä hyvänsä. Tyttö astui varovasti taaksepäin.

Jokeri laski katseensa käteensä ja katsoi veistä, josta ikkunasta soljuva kuunvalo kimposi ja sai terän hohtamaan kirkkaana.

Hetken hän vain tuijotti veistä. Tappaisiko hän tytön? Jokeri ei ollut koskaan aiemmin tappanut ketään sen ikäistä – ei ainakaan tarkoituksella. Miksi hän edes kyseli tätä itseltään? Hänhän tappoi satoja ihmisiä päivittäin uhraamatta sille ajatustakaan. Hänen lähestulkoon toinen luontonsa oli tappaa kaikki, jotka ärsyttivät häntä tai sattuivat hänen tielleen. Mitä väliä iällä nyt oli?

Mutta mitä tytön kanssa oikein pitäisi tehdä, jos hän ei tappaisi tätä? Taylor ei todellakaan voisi jäädä tänne, se ei tullut kysymykseenkään. Hänellä ei ollut aikaa, saati sitten halua, hoitaa ja ruokkia jotain ventovierasta, koditonta pikkutyttöä. Jokerilla oli rakennuksia räjäytettävänä, kasvoja viilleltävänä, pelejä pelattavana ja eräs tietty lepakkoystävä täytyi saada esiin piilostaan; hän ei voinut – halunnut – vaivata tai rasittaa itseään jollain pikkulapsella.

Jokeri napsautti stiletin kiinni nopealla liikkeellä saaden Taylorin hypähtämään, ja työnsi sen taskuunsa. Tytön huomio siirtyi välittömästi hänen kasvoihinsa.

Taylor nielaisi raskaasti, silmät yhä kiinnittyneinä kohtaan, josta veitsi oli kadonnut. "Tie- tiedätkö milloin äiti tulee kotiin?" Tytön ääni oli tuskin kuultavissa ja hänen suuret silmänsä toivoa täynnä. "Hän lupasi tulla pian", Taylor kuiskasi hiljaa puoliksi itselleen, puoliksi Jokerille.

Jokeri huokasi dramaattisesti ja Taylor katsahti häneen äänen havahduttamana. Jokeri nuolaisi ylähuultaan ja kumartui nojaamaan reisiinsä siirtyen lähemmäs tyttöä. "En usko… että äiti, hm, tulee takaisin… vähään aikaan."

Taylorin toiveikas ilme katosi, hänen pienet hartiansa lysähtivät ja Teddy valahti velttona hänen sivulleen. "Ai." Hänen kulmakarvansa rypistyivät hämmentyneenä yhteen, ikään kuin hän ei olisi ymmärtänyt, mitä juuri oli sanottu. Taylor käänsi päänsä pois Jokerin katseen alta ja tuijotti mattoa. Jokeri katsoi, kuinka hänen ripsensä räpyttivät kiivaasti vasten kalpeita, lian tahraamia poskia. Tyttö näytti olevan itkuun purskahtamaisillaan.

Voihan helvetti, Jokeri ajatteli ärtyneenä. Peläten, että tyttö alkaisi itkeä tai kirkua tai saisi jonkinlaisen raivonpuuskan, hän siirtyi nopeasti eteenpäin ja nojautui lähemmäksi. Hän laski päätään alemmas voidakseen katsoa Taylorin kasvoihin, jotka tämä oli kääntänyt poispäin.

"Hei", Jokeri kuiskasi kiireesti, "onko nälkä?" Hän tutki tytön silmiä tarkkaan.

Taylorin pää pongahti saman tien ylös ja hänen vihreät silmänsä kirkastuivat yllätyksestä, tai niin Jokeri ainakin oletti.

Ahaa.

Jokeri nyökäytti päätään ja pyyhkäisi kielellä suupieltään noustessaan jaloilleen polvet naksahtaen. "Tulepas sitten." Hän viittoi Tayloria seuraamaan itseään samalla, kun kääntyi poispäin ja avasi oven.

Jokeri kääntyi katsomaan taakseen huomatessaan, ettei hänen takaansa kuulunut liikettä, ja rypisti otsaansa nähdessään Taylorin seisovan edelleen paikallaan. Hän katsoi tyttöä kysyvästi ja tämä puri huultaan.

"Äiti sanoi, että minun pi- pitää pysyä täällä." Taylor katsoi Jokeria ja vavahtikuin olisi odottanut tämän alkavan huutaa tai läksyttää häntä.

Sen sijaan Jokeri maiskautti huulensa terävästi yhteen. "Tiedätkös", hän aloitti työntäen ovea enemmän auki ja kohottaessaan kulmakarvojaan samalla, kun vilkaisi tyhjää eteiskäytävää, "jos et syö, kuolet nälkään." Hän kääntyi katsoakseen Tayloria terävästi. "Ja sitähän me emme halua, vai kuinka, kultakutri?"

Taylor kurtisti kulmiaan ja katsoi Teddyä, ikään kuin se voisi vastata hänen puolestaan. Sitten hän käänsi hitaasti päätään katsoakseen edelleen oviaukossa seisovaa Jokeria. "Teddyllä kyllä on vähän nälkä", hän ilmoitti painaen nallen rintaansa vasten ja puristaen sitä.

Jokeri virnisti ja nyökkäsi päällään ovelle, että Taylorin tulisi seurata häntä. Hän kulki pitkin käytävää ja kuuli kaukaa takaansa Taylorin pikkuruiset askeleet, tytön pienet jalat eivät pysyneet hänen pitkien harppaustensa tahdissa. Portaiden alapäähän päästyään Jokeri kääntyi katsomaan Tayloria ja huomasi tämän vasta alkavan laskeutua portaita. Taylor piti tiukasti kiinni kaidepuusta ja astui hitaasti askelman kerrallaan varoen kaatumasta. Hän jatkoi tällä tyylillä puoliväliin portaita. Seitsemännellä askelmalla hän vilkaisi ylöspäin, vain nähdäkseen Jokerin tarkkailevan häntä melko huvittuneen näköisenä.

Erehtyessään luulemaan, että Jokeri oli kärsimätön, Taylor tupsahti vikkelästi takamukselleen ja liukui joka askelman polvet koukussa. Kun tyttö oli päässyt viimeiselle portaalle, Jokeri suuntasi kohti keittiötä. Hän ei kuitenkaan päässyt pitkälle, kun kuuli takaansa pienen murahduksen Taylorin yrittäessä saada hänen huomionsa.

Tyttö seisoi edelleen alimmalla portaalla katse kiinnittyneenä lattiaan.

Ahaa.

Suuret lasinsirpaleet peittivät lattiaa ja Taylor selvästikin pelkäsi astua niiden päälle lenkkitossuista huolimatta.

Jokeri ei voinut uskoa tekevänsä tätä. Ärtyneesti huokaisten hän raahusti takaisin Taylorin luokse ja nosti tytön ylös kainaloista kiinni pitäen. Pidellen tyttöä käsivarrenmitan päässä itsestään hän kantoi tämän kömpelösti huoneen poikki ja keittiöön.

Jokeri laski Taylorin maahan heidän astuessaan sisään ja kulki sitten ympäri keittiötä availlen samalla kovin ottein kaapinovia ja laatikoita ruoan toivossa. Hän ei voinut uskoa tarjonneensa tytölle ruokaa, vaikkei hänellä itselläänkään ollut yhtään. No, ainakaan Taylor ei itkenyt, muuten hänen täytyisi hankkiutua tästä eroon ei-niin-hauskalla tavalla. Tai siis, ei tytön kannalta niin hauskalla.

Kolutessaan kaappeja ja vääntäessään kursailematta joitain ovia saranoiltaan Jokeri pohti epämääräisesti, milloin Taylor oli viimeksi mahtanut syödä. Tyttö näytti siltä kuin ei olisi saanut syntymänsä jälkeen kunnon ateriaa syödäkseen, hänen poskensa olivat lommolla ja hänen kätensä ja jalkansa suunnilleen yhtä laihat kuin kokoontaitettavalla tuolilla. Kaappien sisällä oli pimeää, joten Jokerin täytyi tunnustella niitä käsillään löytääkseen mitään. Hänen kyntensä raapivat vasten puuta.

Taylor seisoi liikkumattomana ovensuussa katsellen Jokeria lumoutuneena, reppu yhä roikkuen painavana selässä ja Teddy tiukasti rintaa vasten puristettuna.

Taylor puri huultaan kääntyen hitaasti poispäin Jokerista, ja meni peremmälle huoneeseen. Hän tallusti huoneen keskellä olevan pyöreän pöydän luo ja nosti vaivalloisesti pystyyn yhden sen ympärillä lojuvista tuoleista. Kyseisessä tuolissa sattui Taylorin onneksi olemaan neljä jalkaa. Nostettuaan sen pystyyn hän etsi toisen tuolin, jonka nosti myös Jokerin penkoessa edelleen kaappeja. Ensimmäiselle tuolille Taylor asetti varovasti Teddyn, ja sen jälkeen kiipesi itse paljon työläämmin toiselle asettuen istumaan pöydän ääreen.

Ahaa. Jokeri veti syvältä kulmakaapin uumenista rapisevan, violetin myslipaketin ja kääntyi sitten viimein Tayloriin päin.

Tyttö istui pöydän ääressä kädet huolellisesti syliin ristittyinä ja nalle vinoon retkahtaneena tuolilla hänen vieressään, mistä se katsoi Jokeria mustilla nappisilmillään.

Jokeri ei ollut varma, halusiko taipua kaksinkerroin naurusta tilanteen järjettömyyden vuoksi vai ruveta heittelemään veitsiä.

Minkä takia hän nyt olikaan päättänyt tehdä tämän?

Taylor silmäili Jokerin kädessä olevaa myslipakettia kiinnostuneena tämän laahustaessa tytön luo. "Tässä", hän murahti ja laski paketin pöydälle Taylorin eteen.

Taylor tuijotti sitä hetken, katse viipyillen auringon keltaisessa hymynaamassa, ennen kuin veti paketin hitaasti luokseen ja asetti sen kömpelösti syliinsä. Hän työnsi kätensä sisään ja veti sen ulos täynnä mysliä ja rusinoita. Tyttö asetti kasan pöydälle eteensä ja työnsi siitä nälkäisenä suuhunsa. Osa putosi hänen suustaan ja valui leukaa pitkin takaisin Taylorin sylissä olevaan myslipakettiin.

Jokeri katseli tytön tyytyväistä pureskelua ja rouskutusta ja tämän pieniä jalkoja, jotka eivät olleet lähelläkään ylettyäkseen lattiaan. Hän avasi suunsa puhuakseen, mutta äkillinen poliisisireenien ujellus keskeytti hänet. Jokeri lähti keittiöstä otsaansa rypistäen ja meni olohuoneeseen suunnaten talon etuosassa olevan, tielle ja satamaan päin avautuvan ikkunan luo.

Hän oli töin tuskin ehtinyt ikkunalle, kun poliisiauto jo kaahasi asunnon ohi punasiniset sireenit vilkkuen. Auton kyljestä erottuivat heikkona kirjaimet GCPL, kun se ajoi ohi.

Hmm.

Ensin Jokeri pohti, jahtasivatko poliisit Batmania, mutta hylkäsi ajatuksen pian. Vaikka Batman olikin haluttujen listalla, poliisilla oli isompi saalis napattavanaan. Ja koska Batman teknisesti ottaen "auttoi" Gothamia, hän ei varsinaisesti ollut kaupungin isoin ongelma sillä hetkellä. Myönnettäköön, että hänen oletettiin murhanneen Harvey Dent, tosin Jokeri ei uskonut sitä hetkeäkään. Hän tiesi, että Batman kieltäytyi tappamasta, se oli loppujen lopuksi hänen ainoa sääntönsä – ja syy siihen, että Jokeri oli yhä elossa.

Jokeri pohti, mitä Lepakkopoika mahtoi nyt tehdä. Oliko hän tuolla jossain pelastamassa kaupunkia, taistellen naamioituneena sankarina rikollisuutta vastaan… vai oliko hän kotonaan nukkumassa sikeästi? Oliko Batmanilla edes kotia? Oliko hänellä perhettä? Oliko Batmanilla vaimo, joka kääntyili ja vääntelehti öisin odottaen ahdistuneena hänen paluutaan samaan aikaan, kun hän taisteli Gothamin likaisilla kaduilla rikollisuutta vastaan?

Oliko Batmanilla… lapsia?

Jokeri virnisti ajatukselle kuvitellen mielessään pikkupojan viilettämässä ympäriinsä, kaulan ympäri sidottu roskasäkki toimittamassa viitan virkaa ja lelunaamio päässä. Mikä näky se olisikaan.

Ja lapsista puheen ollen…

Mitä Taylorin kanssa oikein pitäisi tehdä? Tyttö ei voinut jäädä tänne. Jokeri ei… halunnut häntä tänne. Kun hän ei nyt aikonut tappaa tyttöä – tämä oli herttainen lapsi, huvittavan viaton, todellakin, ja maailman murheet eivät olleet pilanneet häntä. Taylor oli luultavasti yksi harvoista ihmisistä Gothamissa, jotka todella ansaitsivat elää.

Jokeri päätti jättää tytön lähimpään päiväkotiin. Kyllä siellä keksittäisiin, mitä hänelle pitäisi tehdä. Ainakin Taylor olisi siellä turvassa – ja poissa Jokerin käsistä.

Se toimisi täydellisesti. Huomisaamuun mennessä hänen ei tarvitsisi enää huolehtia Taylorista, vaan voisi keskittyä laittamaan paikat kuntoon uudessa kämpässään ja suunnittelemaan uutta iskua Gothamiin.

Jokeri tunsi olonsa jonkin verran rennommaksi nyt, kun hänellä ei enää ollut mitään tyhjänpäiväisiä asioita murehdittavanaan, ja hänen ajatuksensa asettuivat pian entisiin uomiinsa.

Oli varmaa, että suunnitelma tulisi olemaan suuri. Paljon suurempi ja yksityiskohtaisempi kuin Harvey Dent – episodi oli ollut. Jokeri aikoi saada tämän säälittävän kaupungin polvilleen… ja se voisi vaikka imeä häntä, se oli hänelle täysin yhdentekevää.

Ulkona lumi leijaili edelleen pimeyteen kimaltaen terävästi, kun kuunvalo osui siihen. Jossain kaukana haukkui koira, ja sen ääni havahdutti ikkunasta ulos katselleen Jokerin ajatuksistaan.

Hän kääntyi ympäri Tayloriin päin vain huomatakseen, että tytön pää oli painunut vasten pöytää ja hän oli syvässä unessa. Kun Jokeri meni lähemmäs, hän huomasi, että "Teddyllä" oli kasa rusinoita edessään. Hän ei voinut estää lähestulkoon hämmentynyttä, vinoa virnistystä, joka nyki hänen suupieltään. Joko Taylor ei pitänyt rusinoista tai sitten hän todella uskoi nallen syövän ne.

Jokeri nosti myslipaketin tytön sylistä ja pani sen pöydälle. Nuolaisten huuliaan hän nosti Taylorin höyhenenkevyen ruumiin syliinsä ja piteli tätä rintaansa vasten. Tytön pää nojasi luontevasti vasten hänen olkapäätään. No, sepäs oli… odottamatonta. Jokeri kääntyi lähteäkseen keittiöstä ja muisti samassa Taylorin nallen. Hän huokaisi ärtyneenä ja noukki sen mukaansa korvasta roikottaen lähtien sitten laahustamaan läpi olohuoneen, kohti yläkertaa.

Jokeri kurtisti kulmiaan kiivetessään ylös portaita. Hän ei voinut olla ajattelematta, ettei ollut koskaan… pidellyt ketään sylissään aiemmin, tai ei ainakaan muistanut pidelleensä. Yksinkertainen teko herätti hänessä outoja tunteita. Jokeri tunsi olonsa… kiusalliseksi, mikä oli hänelle epätavallista ja ehdottoman vierasta. Hänellä oli… irrallinen ja sopimaton olo, ja hän tunsi olevansa oudolla tavalla hukassa, ikään kuin hänen ei olisi kuulunut tehdä tätä. Ja tavallaan hänen ei tosiaan kuulunutkaan. Kauanko olikaan viime kerrasta, jolloin hän oli ollut antelias jotakuta muuta kuin itseään kohtaan? Hän ei ollut osoittanut myötätuntoa kenellekään vuosiin, ei ainakaan tässä mittakaavassa. Ehkä hän vain pohti asiaa tarpeettoman paljon?

Pikkutytön kantaminen oli siitä huolimatta omituista, mutta Jokeri työnsi ajatukset syrjään saavuttaessaan huoneen, josta oli löytänyt Taylorin. Astuessaan sisään hän otti Taylorin repun varovasti pois tämän olkapäiltä varoen herättämästä tyttöä, ja pudotti sen lattialle. Jokeri kumartui sängyn ylle ja laski Taylorin sille makaamaan Teddy vieressään. Tyttö liikahti hiukan ja kääntyi kyljelleen kasvot Jokeriin päin kiertäen pienet jalkansa alleen lämpöä etsien.

Jokeri katsoi tyttöä kuunvalon soljuessa avoimesta ikkunasta, sen kalvakat säteet langettivat varjon Taylorin kasvoille. Hänen poskensa olivat kalpeat ja lian tahraamat. Tytön pieni suu oli raollaan ja hän hengitti hiljaa, paksut ripset räpyttivät heikosti vasten poskia.

Jokeri suoristautui päätään pudistaen, sulki ikkunan ja salpasi sen, jotta huoneeseen ei sataisi enempää lunta. Hän lähti huoneesta sulkien oven takanaan. Se sulkeutui pehmeän naksahduksen saattelemana.

"Hullua, hullua, hullua..." hän mutisi itsekseen pohtien, kuinka järjetön koko tilanne olikaan.

Kuljettuaan vain pari askelta käytävää pitkin Jokeri löysi toisen huoneen, jossa oli pieni, kahdennukuttava patja. Huone oli vain neljän oven päässä siitä huoneesta, jossa Taylor nukkui. Jokeri venytteli käsiään selän takana astuessaan huoneeseen ja murahti, kun lapaluut naksahtivat. Hänen lihaksensa olivat erittäin pingottuneet, ja venytteleminen tuntui hyvältä.

Jokeri potkaisi kengät jalastaan ja lysähti selälleen tahraiselle patjalle kasvot kattoon päin. Hän riisui käsineensä ja työnsi ne taskuunsa ristien kädet vatsalleen.

Pölyn ja homeen haju tarttui patjasta häneen, mutta se ei Jokeria haitannut. Tämä oli taatusti parempaa kuin autossa nukkuminen.

Monen minuutin jälkeen - mieli kiitäen tavallista vauhtiaan ja ajatukset valtoimenaan riehuen - Jokeri lipui vihdoin miellyttävään unimaailmaan täynnä räjähdyksiä, hauskoja vitsejä ja lepakoita.