Toinen luku

Jokeri heräsi seuraavana aamuna jostakin kaukaisuudesta kuuluvaan yhtäkkiseen ja läpitunkevaan laukauksen ääneen. Se soi hänen korvissaan, ja hän heilautti murahtaen jalkansa sängyn reunan yli, löysi heti kenkänsä ja laittoi ne jalkaan.

Huone oli yhä pimeä, ulkona musta yötaivas kirkastui hiljalleen aamun ankeaksi harmaaksi.

Jokeri nousi seisomaan ja meni ikkunan luo pörröttäen samalla rasvaisia suortuviaan. Ulkona lumisade oli lakannut. Sataman vesi oli saanut päälleen paksun jääkerroksen, ja katua reunustavien lyhtypylväiden alaosat olivat hautautuneet syvälle lumeen.

Jokeri siveli kielellään suunsa sisäpintaa ja silotteli takkiaan nostaen sitten kätensä ylemmäs, jotta saattoi suoristaa solmionsa.

Koska Jokeri oli aikeissa hoitaa pari asiaa tänään, hänen täytyisi vaihtaa "työvaatteensa" joihinkin toisiin, jotta hän saisi tehtävänsä nopeasti hoidettua ilman, että häntä tunnistettaisiin.

Jokeri lampsi ulos huoneesta ja muutaman askeleen käytävää eteenpäin kunnes löysi pienen makuuhuoneen, jossa oli viime yönä nähnyt vaatekaapin. Hän katsoi nopeasti laatikot läpi ja paiskoi ne kiinni huomatessaan niiden olevan tyhjiä.

Pengottuaan läpi useita muita huoneita, joissa oli vaatekaappi ja kaiveltuaan lukemattomia tyhjiä komeroita, hän sattui vihdoin löytämään kelvollisen näköisiä vaatteita, jotka jopa saattaisivat sopia. Hän löysi pähkinänruskeat housut ja samanvärisen takin sekä yksinkertaisen, mustakauluksisen paidan. Kangas näytti halvalta ja melko kuluneelta, mutta Jokeri ei siitä välittänyt; hän ei kuitenkaan käyttäisi asua kovin paljoa. Nyt Jokeri tarvitsi enää hatun piilottaakseen hiuksensa. Suurin osa vihreästä väristä oli haalistunut pois, sillä hän ei ollut lisännyt sitä lähes neljään kuukauteen, mutta se oli hänen huolistaan vähäisin.

Jokeri vei löytämänsä saaliin lähimpään kylpyhuoneeseen, missä hän ryhtyi vaihtamaan vaatteita ja pesemään väriä kasvoiltaan. Värin poistamiseen kului täydet kymmenen minuuttia, koska putket olivat jäässä ja vettä tuli vain pieninä, säälittävinä pisaroina.

Kun Jokeri oli valmis, kasvot jynssättynä aroiksi ja punaisiksi ja märiksi, sillä pyyhettä ei ollut, hän lähti kohti huonetta, jossa Taylor nukkui. Jokeri ei itse asiassa ollut unohtanut tyttöä. Hänelle tuntemattomista syistä Taylor oli tietämättään kiusannut Jokerin unia koko yön, ja sen vuoksi Jokeri ei voinut lakata ajattelemasta häntä. Jokeri ei tiennyt syytä, eikä halunnutkaan tietää, ja hän ei tosiaan aikonut pähkäillä asiaa enää enempää. Siitä huolimatta Jokeri halusi tietää, oliko tyttö edelleen unessa siinä huoneessa, johon hän oli tämän viime yönä jättänyt.

Syvimpien ajatusten löytäminen oli sama kuin olisi etsinyt neulaa heinäsuovasta. Ajanhukkaa. Siitäkin huolimatta Jokeri ei voinut olla ajattelematta, että tytössä vain oli sitä jotain. Tai ehkä jotain oli vain siinä tosiasiassa, ettei hän ollut koskaan aiemmin joutunut vastaavaan tilanteeseen. Jos hän olisi vain tappanut Taylorin saapuessaan, sen olisi voinut välttää kokonaan...

Jokeri raotti ovea ja pisti päänsä sisään. Hän huomasi tytön nukkuvan yhä sikeästi pienet huulet raollaan, hengitys raskaina, pinnallisina henkäyksinä. Taylor värisi heikosti kylmästä, ja Jokerin mieleen juolahti peitellä tyttö takilla tai jotain - mutta hän ei tehnyt sitä. Eikö hän ollut tehnyt kylliksi hyviä tekoja yhdelle päivälle? Jokeri ei ollut tappanut tyttöä - tämän tulisi jo sen takia olla hänelle ikuisesti kiitollinen - mutta toisaalta, eihän Taylor edes tiennyt, että hän oli harkinnut tappavansa tämän.

Jokeri meni alakertaan ja sieltä suoraan ulos lähiörivitalon sille puolelle, minne oli pysäköinyt autonsa edellisyönä. Tuuli painoi Jokerin hiuksiaan vasten otsaa muistuttaen häntä siitä, miten herkullisen viileältä tuuli tuntuikaan vasten paljasta ihoa. Hänen kasvonsa oli lähes aina maalattu valkoisella, punaisella ja mustalla värillä, ja ilman sitä hän tunsi olonsa alastomaksi ja paljaaksi. Se oli välttämättömyys, johon hän oli tottunut päivä toisensa jälkeen, ja ilman sitä oleminen sai hänet tuntemaan olonsa niin... tavalliseksi. Eikä Jokeri pitänyt tavallisesta. Tavallinen oli tylsää, eikä Jokeri kestänyt sitä - minkä vuoksi hän kulki harvoin ilman kasvomaalaustaan. Mikään ei vain tuntunut aivan oikealta ilman sitä. Maali näytti maailmalle, kuka hän oli, ja ilman sitä hän ei ollut mitään. Ei kukaan.

Jokeri kapusi kuljettajan paikalle ja kiihdytti pois pitkin tyhjiä, lumen peittämiä katuja aikomuksenaan hakea pizzaa aamiaiseksi.

Kuu riippui yhä kirkkaana pilvettömällä mustalla taivaalla hänen yläpuolellaan ja tuikkivat tähdet himmenivät hitaasti harmaalla taivaalla, joka pilkotti horisontissa. Jokeri vilkaisi vihreitä kellon vihreitä digitaalinumeroita, ne näyttivät 5:16, ajaessaan pitkin Narrowsin mutkittelevia, aavemaisen hiljaisia ja tyhjiä syrjäkujia. Hän kuljetti kieltään poskiensa sisäpinnalla pohtiessaan, miten ja milloin värväisi miehiä työskentelemään itselleen. Jokeri oli pitänyt jokseenkin matalaa profiilia Arkhamista pakonsa jälkeen, ja ollut yhteydessä vain muutamaan tarkoin valittuun mieheen, joihin hän luotti eniten. He hoitaisivat mieluusti asioita Jokerin puolesta, jos hän niin pyytäisi, mutta hän ei luottanut heihin tarpeeksi paljastaakseen olinpaikkaansa. Aivan vielä.

Mutta Jokeri tarvitsi enemmän uusia miehiä. Uusien työntekijöiden löytäminen ei tulisi olemaan vaikeaa, ei; vaikeaa oli aina löytää miehiä, joihin hän voisi luottaa - ja mikä vielä tärkeämpää, miehiä, jotka olisivat luottamuksen arvoisia, jotka tekisivät työnsä kyselemättä liikaa niitä hemmetin kysymyksiä. Se oli ollut ongelmana viime kerralla - hänen miehensä kyseenalaistivat sokeasti hänen auktoriteettinsa, suunnitelmansa, perustelunsa ja motiivinsa. Eikö sitä voinut terrorisoida kaupunkia vain yksinkertaisesti siksi, että se oli hauskaa?

Jokeri tarvitsi miehiä, jotka eivät ilmiantaisi häntä, miehiä, jotka eivät yrittäisi hallita häntä. Kukaan ei tietenkään voisi oikeasti hallita häntä - mutta monet oppivat sen ikävä kyllä kovimman kautta...

Joka tapauksessa, Jokeri itse oli osa suunnitelmaa. Sillä sekunnilla, kun joku kävi hänen hermoilleen tai tuli hänen tielleen - hänestä tehtäisiin heti selvää sen kummemmin pohtimatta. Niin Jokeri hoiti asiat. Hänellä ei ollut aikaa röyhkeydelle.

Jokeri näki ihmiset kertakäyttöesineinä, jotka voitaisiin helposti korvata. Tuolla jossain oli paljon epätoivoisia, kadotettuja sieluja, jotka roikkuivat kiinni elämässä pahaisen langan varassa. Ja milloin tahansa Jokeri ilmestyi paikalle täysin valmistautuneena ja valmiina tarjoamaan heille toisen mahdollisuuden menestyksekkääseen, rikoksentäyteiseen elämään, he hyväksyivät sen mieluusti. Jokeri tarjosi heille vain yhtä asiaa, rahaa. Ihmiset tekisivät mitä tahansa pienestä määrästä kahisevaa, erityisesti tällaisina aikoina, kun Gotham oli taloudellisen romahtamisen partaalla.

Hah. Raha. Ihmiset eivät nykyisin muusta välittäneetkään. Rahaa, rahaa, rahaa, rahaa, rahaa. Ihmiset olivat ahneita pikku otuksia, eivätkö olleetkin? He viettivät koko arvottoman, säälittävän elämänsä työskennellen, ansaitakseen pienen vihreän paperinpalan, johon oli painettu naama. Tylsä päivä toisensa jälkeen. Elämä oli sellaisena niin harmaata.

Jokeri ei piitannut rahasta. Se oli hänelle merkityksetöntä; rahalla pääsisi vain tiettyyn pisteeseen asti elämässä. Raha vain kietoi sotkuiseen ahneuden ja himon verkkoonsa ja tukehdutti, kunnes ihminen haukkoi turhaan henkeään ja tuhosi sitten kokonaan, ennen kuin sitä kunnolla tajusikaan. Ihmiset kuluttivat enemmän kuin heillä olisi ollut varaa, ja käyttivät sitten loppuelämänsä yrittäessään maksaa takaisin. Ihmiset käyttivät satoja, jopa tuhansia dollareita tuotteisiin, joita eivät käyttäisi tai joiden ostoa he katuisivat vuoden sisällä. Ja sitten oli ihmisiä, jotka harrastivat uhkapelejä... jotka joutuivat liian syvälle vaarallisille vesille.

Ja Jokeri todellakin tiesi siitä yhtä sun toista.

Kyllä, oli turvallista sanoa, että raha hyvin todennäköisesti pilasi elämiä. Hän kyllä tiesi.

Viisitoista minuuttia myöhemmin Jokeri saapui pienen, vuorokauden ympäri auki olevan pizzapaikan luokse, hänen mielensä yhä askarrellen ajatusten ja ideoiden parissa. Jokeri pysäköi auton katukiveyksen reunaan ja tarttui pelkääjän paikalla lojuvaan käsiaseeseensa. Hän sulloi sen housunvyötärönsä takaosaan, missä takinhelma kätki sen näkyvistä. Ennen lähtöään Jokeri kurkotti vielä umpimähkään auton takapenkille hapuillen vanhaa, riekaleista laivastonsinistä lippalakkia, jonka tiesi olevan siellä. Hän asetti sen päähänsä sulloen hiuksensa sen alle ja tarkisti vielä ulkomuotonsa peruutuspeilistä.

Jokeri väläytti keltaisen hymyn, joka veti hänen arpensa kireälle. Komistus.

Astuessaan sisään pieneen tiilitaloon Jokeri tajusi, ettei siellä edes ollut ketään. Hän kohotti kulmakarvojaan yllättyneenä onnestaan ja vilkaisi tiskin taakse huomaten, että takaovi oli apposen auki päästäen kylmää talvi-ilmaa sisään. Se, jonka oli tarkoitus työskennellä täällä, oli luultavasti ulkona tupakalla.

Jokeri virnisti nojautuessaan rennosti yli tiskin. Hän huomasi useita pyörillä kulkevaan kärryyn pinottuja pizzalaatikoita, liukui sen kummemmin miettimättä tiskin yli ja kahmaisi kolme laatikkoa - yhä lämpimiä - sulloen ne käsivartensa alle.

Hypätessään takaisin tiskin toiselle puolelle Jokeri huomasi seinän vieressä jääkaapillisen soodavesiä. Hän käyskenteli sen luokse ja poimi mukaansa kaksi pulloa jonkinlaista violettia soodaa. Todennäköisesti viinirypäleen makuista.

Ei kestänyt kauaa ajaa takaisin asunnolle. Taivas alkoi kirkastua tympeän harmaaksi ja aurinko heräili, sen säteet saivat tienvierustoille kasaantuneen lumen kimmeltämään.

Jokeri parkkeerasi asunnon viereen ja kantoi pizzalaatikoiden ja soodapullojen lisäksi sisälle myös pienen laatikollisen tavaroitaan - useita veitsiä ja aseita, ylimääräisen hansikasparin, lukemattomia varastettuja matkapuhelimia, jokerikortteja pakka toisensa jälkeen, lehtileikkeitä ja muita pieniä, satunnaisia esineitä.

Sisälle päästyään Jokeri meni suoraan keittiöön ja laski koko roskan pöydälle riisuen samalla pesäpallolippiksensä. Hän pörrötti taipuisia hiuksiaan yhdellä kädellä samalla, kun avasi pizzalaatikon toisella ja repäisi pizzasta suuren palasen ja heti perään kaksi lisää. Pizza oli jo haaleaa, mutta Jokeri ei oikein voinut tehdä sille mitään - mikroaaltouuni näytti siltä, kuin sen päälle olisi pudonnut kivenlohkare, eikä uuni ollut sen paremmassa kunnossa: sen takaosasta törrötti useita johtoja.

Jokeri pisteli poskeensa kolmatta palasta, kun hän kuuli yhtäkkiä lasin narskahtavan hiljaa hänen takanaan. Jokeri pyörähti ympäri ja huomasi Taylorin seisovan portaikon luona ja katsovan häntä uteliaana.

"Huomenta, päivänsäde", Jokeri tervehti tyttöä virnistäen leveästi, ääni korkeana ja nasaalisena. Hän repi hampaillaan palan kolmannesta viipaleestaan ja pureskeli suu auki. "Onko nälkä?"

Taylor nyökkäsi, astui sitten arasti eteenpäin ja tuli hitaasti keittiöön. Jokerin silmät seurasivat tyttöä, kun tämä lähestyi tuolia, jolla oli istunut viime yönä.

Jokeri kohotti kulmiaan hiljaisen huvittuneena katsellessaan, kuinka tyttö kiipesi tuolille suurin ponnistuksin ja viimein istuutui sille. Sitten hän kurotti pienillä käsillään kohti toisella puolella pöytää lojuvaa pizzalaatikkoa, muttei aivan yltänyt siihen.

Irrottamatta katsettaan tytöstä Jokeri repäisi tälle suuren palasen ja pudotti sen pöydälle Taylorin eteen, samaan tapaan kuin olisi heittänyt luun koiralle.

Taylor kurkisti häntä unisesti silmäripsiensä alta ja katsoi sitten ujosti poispäin, kun huomasi Jokerin tuijottavan häntä. Tyttö kohdisti sen sijaan huomionsa edessään olevaan pizzanpalaan, veti sen pois pöydältä ja haukkasi innokkaasti. Hän oli hyvin nälkäinen.

Jokeri lopetteli pizzanpalansa ja pyyhkäisi kädet takkinsa helmaan. Seuraavaksi hän avasi soodavesipullon ja kumosi sen kurkkuunsa yhdellä suurella kulauksella.

"Aahh." hän huokaisi ärsyyntyneen tyydytyksen vallassa ja lähti keittiöstä mennäkseen olohuoneeseen. Jokeri vilkaisi lattialle viskeltyjä tavaroita ja työnteli ne sitten sivuun jalallaan, jotta pääsi television luokse. Hän tarkisti, että johdot olivat paikallaan ennen kuin laittoi sen päälle ja polvistui laitteen eteen nostaakseen sen pystyyn makaamasta lattialta.

"Käynnisty, käynnisty, käynnisty nyt", Jokeri mumisi odottaen, että TV:hen tulisi jotain elämää.

Huoneen täytti kohina.

Jokeri siristi silmiään ärsyyntyneenä ja väänteli rikkinäistä antennia, taivutti sitä oikealle ja vasemmalle, kunnes signaali oli vihdoin tarpeeksi vahva edes jonkin näkymiseen.

Ruutu heräsi pauhaten henkiin näyttäen vastenmielistä, keltaista pesusientä, joka lauloi kovaäänisesti. Jokeri äännähti inhoten ja käänsi äänen pois. Hän kuuli takaansa, kuinka tuoli raapi lattiaa ja kääntyi nähdäkseen, kuinka Taylor kurkotti kaulaansa nähdäkseen television paremmin, silmät kiinnostuksesta suurina.

Jokerin omat silmät kapenivat, ja hän kääntyi nopeasti takaisin televisioon päin ja alkoi selata kanavia läpi etsien uutisia. Taylorin pettynyt huokaus ei jäänyt häneltä kuulematta.

"No niin", hän mumisi osuessaan GCU:lle.

Säämies Gotham Cityn Uutisista ennusti korkeapainetta yläilmakehään ja vuoroin sankkaa lumisadetta, vuoroin poutaa loppuviikoksi. Ruudun alalaidassa oli lista lähialueen rakennuksista ja kouluista, jotka oli suljettu jään ja lumen peittämien katujen vuoksi.

Jokeri murahti odottaen kärsimättömästi säätiedotuksen loppumista, jotta päästäisiin oikeisiin uutisiin. Hän ei ollut kuullut aikoihin mitään kiinnostavaa Lepakkopojasta, ja hän halusi kuollakseen tietää jotakin. Kun Batman oli väitetysti "murhannut" Harvey Dentin, GCP oli alkanut jahdata tätä kovemmin kuin ennen. Yön ritari oli tappanut Gothamin oman Valkean ritarin; se oli rikos, jota ei voinut jättää rankaisematta, huolimatta siitä, että Batman oli sitä ennen tuonut rikollisia oikeuden eteen. Ei niin, että sillä olisi ollut enää mitään väliä; Jokeri oli enemmän kuin riemuissaan, ettei Gotham enää pitänyt Batmania omana naamiosankarinaan, joka työskenteli yön verhossa ja pelasti "viattomia" kansalaisia. Ei; ei lainkaan. Nyt Batman oli Gothamin ikioma roisto, kuten hänkin. Ja Jokeri aikoi antaa tilanteen säilyä sellaisena jatkossakin. Hän tarvitsi vain suunnitelman...

Klovni tunsi yhtäkkiä pienen nykäisyn takkinsa helmassa. Hän vilkaisi sivulleen yhä tv:n eteen polvistuneena ja huomasi, että pikkutyttö katsoi häntä. Jokeri kohotti kysyvästi kulmiaan ja Taylor veti vastaukseksi soodapullon selkänsä takaa. "Voisitko avata tämän?" hän kysyi pikkuruisella äänellään silmät vilahdellen Jokerin tummien silmien ja tv:n välillä. Tyttö puri huultaan ja ojensi pulloa Jokerille käsivarsi suorana.

Jokeri mutisi jotain epäselvää, eikä kiinnittänyt Tayloriin juurikaan huomiota, vaan keskittyi sen sijaan edelleen uutisiin. Hän avasi pullon vaivatta ja ojensi sen katsomatta Taylorille. Taylor nappasi sen innokkaasti Jokerilta suu vettyen, kun hän ajatteli sokerisen soodan juomista.

Säätiedotus loppui vihdoinkin ja hyvin pukeutunut mies istahti pyöreän pöydän ääreen ruudulle tuodussa GCU:n studiossa, paksu pinkka paperia edessään.

"Ja nyt muihin uutisiin, on yleisesti tiedossa, että Harvey Dentin murhasta epäillään itse Batmania, mutta onko totta, että naamioitu kostaja on jättänyt Gothamin?"

Jokeri huomasi kulmakarvojensa kohoavan omia aikojaan, kun hän tuijotti edessään olevaa ruutua. Tämä oli nyt sellainen asia, jota hän oli odottanut. Lepakkopoika oli ollut poissa kolme kuukautta ja kieltäytynyt näyttämästä kasvojaan sen jälkeen, kun oli väitetysti murhannut Harvey Dentin. Jokeri pohti, liittyikö Lepakkopojan katoaminen mitenkään hänen omaansa. Jokeri tiesi poliisin etsivän häntä yhä, mutta koska hän ei ollut tehnyt mitään, mikä olisi herättänyt yleisön huomion, kaikki alkoivat varovasti olettaa hänen lähteneen Gothamista Arkhamin -pakonsa jälkeen. Kuinka naiivia, hän mietti, että he olettivat hänen jättäneen Gothamin lopullisesti. Niin varmaan. Kuinka hän voisi lähteä omasta kaupungistaan? Jonkunhan täytyi kuitenkin huolehtia siitä.

"Danielle White kertoo nyt enemmän tästä kehittyvästä tarinasta."

Kamera seurasi nyt laihaa ruskeaverikköä, joka seisoi Gothamin rautatieasemalla vieressään huonosti pukeutunut, keski-ikäinen mies.

"Kiitos, Jim." Nainen rykäisi ja siirsi mikrofonia lähemmäs suutaan. "Valtaosalta kaupunkilaisista on jäänyt huomaamatta, että Gothamin rikostilastot ovat salaperäisesti kivunneet ylöspäin kahden viime kuukauden ajan, ennenkuulumattomat seitsemänkymmentä prosenttia viime talveen verrattuna. Miksi näin tapahtuu? Jotkut sanovat, että ihmiset ovat menettäneet uskonsa Gothamiin Harvey Dentin kuoleman takia ja toiset ovat, edelleen, sitä mieltä että Batmanin outo katoaminen on elvyttänyt rikollistoimintaa. Kysymys kuuluukin, minne Batman on mennyt?"

"Olen täällä erään toisen kaupunkilaisen, Matthew Riddickin, kanssa ja aion esittää hänelle pari kysymystä. Herra Riddick, mitä mieltä olette tästä tapahtumien saamasta äkillisestä käänteestä? Onko Gothamin parempi ilman Batmania?"

Danielle piteli mikrofonia Matthew'n kasvojen edessä. "Tiedätkö, minä luulen, että on. Batman väittää, öh, tiedäthän, 'auttavansa kaupunkia', ja sitä rataa, mutta jos hän tosiaan on Gothamin 'hyväntekijä', hän ei olisi tappanut sitä Harvey-tyyppiä."

"No, Matthew, sinähän ymmärrät, että liikkeellä on ollut arvailuja siitä, oliko Harvey Dentin murha onnettomuus, mitä mieltä olet tästä?"

"En tiedä, mitä kaikkea tapahtui Harvey Dentin kuolinyönä, mutten usko sen olleen onnettomuus. Luulen, että Batman haluaa tuhota koko kaupungin - niin kuin se toinen sekopää, se, tuota, Jokeri."

"Entä missä luulet Batmanin olevan tällä hetkellä? Onko hän lähtenyt kaupungista vai piileskeleekö hän vain?"

"Emme halua murhaajan suojelevan kaupunkiamme", Matthew'n ääni kohosi, kun hän sai lisää itsevarmuutta. "Jos tällä Batmanilla on yhtään järkeä päässään, hän häipyy Gothamista, ennen kuin poliisit nappaavat hänet ja lukitsevat Arkhamiin, koska sinne se tyyppi kuuluu, lukkojen taakse kaikkien muiden kahjojen seuraan."

Danielle nyökäytti päätään kuin päättääkseen miehen puheenvuoron. "No, siinäpä se oli, Jim. Tämä oli Danielle White Gothamin keskikaupungilta."

Kuva vaihtui takaisin Jimiin studiossa. "Kiitos, Danielle. Ja kun tieto Batmanin olinpaikasta on yhä hämärän peitossa, meillä on teille vielä lisää palasia tähän kehittyvään tarinaan heti, kun palaamme katkolta, pysy kanavalla."

Jokerin silmät kapenivat hänen katsoessaan ruutua. Ensimmäistä kertaa hän ei ollut varma, mitä tilanteesta ajattelisi. Oli totta, että murhattuaan Harvey Dentin Batman ei ollut näyttänyt kasvojaan julkisuudessa ja rikostilastoihin oli ilmestynyt valtava piikki. Jälkimmäinen ei todellakaan ollut huono asia, mutta Lepakkopojan "katoaminen" sen sijaan oli; olettaen tietysti, että huhut olivat totta.

Mikä ei pitänyt paikkaansa.

Jokeri tunsi Batmanin liian hyvin. Tämä rakasti Gothamia; miksi hän olisi muuten mennyt niin äärimmäisen pitkälle suojellakseen sitä? Kyse ei ollutkaan siitä, mihin Batman oli mennyt, vaan miksi.

Mitä todella oli tapahtunut Harvey Dentin kuolinyönä oli asia, jonka Jokeri halusi tietää. Oliko Lepakkopojalla oikeasti sisua murhata Gothamin Ei-niin-valkoinen ritari?

Jokerilla oli runsaasti kysymyksiä Kaksinaaman murhayöstä, ja ainoa tapa, jolla hän saisi niihin vastauksen, oli kohdata Batman itse.

Hm. Se täytyisi varmaankin järjestää. Valitettavasti oli kuitenkin paljon... painavampia asioita hoidettavana.

Jokeri vilkaisi keittiöön huomatakseen, että Taylor oli polvillaan tuolilla nojaten pöydän yli. Tyttö tutkaili kiinnostuneena Jokerin tavaralaatikkoa leuka käsiin tuettuna ja kyynärpäät pöytää vasten nojaten. Jokeri näki hänen sormeilevan jotain laatikon sisältä ja nousi nopeasti jaloilleen ajatellen kyseessä olevan jokin hänen veitsistään.

"Hei", hän murahti. Taylorin pää pongahti välittömästi ylös ilme muistuttaen peuraa ajovaloissa. "Mi oikein luulet tekeväsi?"

Taylor vetäisi heti kätensä pois laatikosta ja katsoi Jokeria kasvot täynnä pelkoa.

"Olen pahoillani", tyttö änkytti tuoli lattiaa raapien, kun hän liikkui hilatakseen itsensä lattialle. Työntäessään tuolia poispäin pöydästä hänen kätensä kuitenkin lipsahti ja heilahti pöydän yli pyyhkäisten vahingossa soodavesipullon pöydän reunalta.

Sisältö roiskui ympäriinsä Taylorin mekolle ja tyhjä muovipullo kolahti lattialle.

Jokeri katseli ilmeettömänä, kun tytön silmät kohosivat hitaasti häneen. Hämmennyksekseen hän huomasi Taylorin olevan kyynelten partaalla, tyttö puristi tärisevin sormin mekkonsa läpimärkää helmaa.

"Älä satuta minua, ole kiltti", Taylor aneli pieni rintakehä kohoten ja laskien, kun tyttö nielaisi. "Minun ei ollut tarkoitus", hän lisäsi hätäisesti silmät täyttyen pakokauhun kyynelistä, kun Taylor näki Jokerin alkavan lähestyä häntä.

Jokerin lähestyessä kasvot ilmeettöminä ja räpyttämättä lainkaan Taylor muuttui pelokkaaksi, ponkaisi alas tuoliltaan ja perääntyi kiireesti poispäin hänestä. Tytön vihreät silmät olivat kauhusta ammollaan Jokerin tullessa edelleen lähemmäs. "En tee sitä enää koskaan!" Taylorin ääni murtui säälittävästi epätoivosta. Hänen selkänsä osui kaappeihin jättäen hänet loukkuun niiden ja Jokerin väliin.

Kun Jokeri pääsi kosketusetäisyydelle, Taylor puristi silmänsä kiinni ja käänsi päänsä poispäin hänestä. Tytön vartalo jännittyi, kun tämä odotti iskua, jonka tulosta oli varma.

Sen sijaan Jokeri vain kyykistyi Taylorin eteen ja katsoi kiinnostuneena, kuinka kyynel ilmaantui tytön silmäkulmaan ja valui tämän poskelle.

Tyttö luuli, että hän oli oikeasti aikeissa... satuttaa tätä. Taylor luuli, että hän aikoi lyödä tätä. Miksi tyttö niin ajatteli? Oli totta, että Jokeri oli tehnyt joitakin melko kauheita asioita elämänsä aikana, mutta mistä Taylor saattoi sen tietää? Miksi tyttö yhtäkkiä pelkäsi niin kovasti, että hän satuttaisi tätä? Oliko tavassa, jolla hän oli katsonut tyttöä napattuaan tämän käsi hänen tavaralaatikkonsa sisällä, ollut jotain? Ei Jokeri ollut tarkoittanut pelottaa tyttöä - ei ainakaan tosissaan, hän ei vain ollut odottanut Taylorin tutkivan tavaroitaan. Jokeri ei pitänyt siitä, että ihmiset koskivat hänen tavaroihinsa, mutta hän ei todellakaan aikonut ruveta hyppimään seinille sen vuoksi - ei ainakaan Taylorin takia.

Jokeri kurotti päätään kallistaen koskettamaan yksinäistä kyyneltä, joka vieri Taylorin poskea pitkin. Hän pyyhkäisi sen kömpelösti pois suurella kädellään levittäen samalla likaa, joka tahrasi Taylorin poskea.

Taylor ei ollut osannut odottaa Jokerin reaktiota ja avasi varovasti silmänsä, hämmentyneenä. Hänen silmänsä vaelsivat levottomina Jokerin silmistä tämän käsiin.

Jokerinkin katse liukui omiin käsiinsä, jotka lepäsivät nyt hänen reisillään. Hän oli satuttanut monia ihmisiä näillä käsillä. Jokeri kuitenkin tiesi, ettei satuttaisi Tayloria. Tämä oli vasta lapsi - puolustuskyvytön lapsi, joka ei kykenisi pysäyttämään häntä. Taylorin satuttaminen ei olisi julmaa, vain typerää - hyödytöntä - kuin potkaisisi koiraa, joka makasi jo maassa.

Jokeri nuolaisi suupieltään ja kallisti päätään kohti kattoa. Sitten hän katsoi jälleen Tayloria, joka oli painautunut vasten kaapistoa yrittäen kasvattaa heidän välisensä etäisyyden mahdollisimman suureksi.

Jokeri väläytti tytölle puolittaisen hymyn. "Sinun ei pitäisi huolehtia niin paljon", hän sanoi.

Ja sitten Jokeri nousi äkisti seisomaan jättäen Taylorin tuijottamaan pitkää olemustaan. Hän käänsi sanaakaan sanomatta tytölle selkänsä ja meni keittiönpöydän luo käydäkseen läpi laatikossa olevat tavaransa.

Taylor hengitti raskaasti ja tuijotti Jokeria kädet levitettyinä vasten rikkinäistä kaapistoa.

Taylor käänsi katseensa vasta, kun tunsi viinirypälesoodan valuvan paljaita sääriään pitkin. Tyttö seisoi hiljaisena selkä kaappeja vasten sillä välin kun Jokeri keskittyi siihen, mitä ikinä olikaan tekemässä. Taylor katseli häntä kiemurrellen painostavassa hiljaisuudessa.

Lopulta tyttö keräsi tarpeeksi rohkeutta lähestyä Jokeria varovaisin askelin. Päästyään tämän vierelle Taylor äännähti vaimeasti saadakseen Jokerin huomion.

Jokeri katsoi tyttöä ilmeettömästi, lähestulkoon laiskasti, ja hänen kulmakarvansa kohosivat suorastaan pitkästyneesti.

"Mitä." Toteamus, ei kysymys.

"Mi- minun mekkoni on ihan... tahmainen."

"...Niin?" Jokeri venytti sanaa kysyvästi.

"Etkö voisi tehdä sille jotain?"

Taylor katsoi häntä toiveikkain silmin, ja Jokeri huokaisi ärtyneenä pudottaen käsissään olevan esineen takaisin laatikkoon. Tämä on, helvetti sentään, viimeinen asia, jonka teen puolestasi, hän ajatteli vastahakoisena.

Jokeri käänsi tytölle selkänsä ja meni olohuoneeseen. Taylor seurasi häntä sinne jostain syystä, ja päätellen oudosta katseesta tytön silmissä tämä ei halunnut jäädä yksin.

Jokeri nousi vanhat, huterat portaat tytön seuratessa useita askelmia jäljessä, mutta yhtä kaikki yrittäen kiivetä niin nopeasti kuin hänen pienet jalkansa sallivat, jottei kadottaisi Jokeria.

Noustessaan kiireesti yhden askelman kerrallaan Taylor huomasi Jokerin päässeen jo yläkertaan ja kääntyvän nyt vasemmalle käytävään, pois hänen näkyviltään.

Jokeri kuuli, kuinka tytöltä pääsi paniikinomainen uikahdus ja sen jälkeen tämän jalkojen nopeutunut kipitys portaikossa.

Jokeri virnisti mielessään. Yhtenä hetkenä tyttö pelkäsi häntä kuollakseen, toisena Taylor ei halunnut päästää häntä silmistään. Eikö tämä osannut päättää?

Jokeri astui huoneeseen, josta oli löytänyt Taylorin ja jäi kärsimättömänä ovelle odottamaan, että tyttö tulisi perässä. Taylor tulikin, varovasti, ja jätti heidän välilleen runsaasti tilaa astuessaan sisään. Tyttö meni sitten suoraan repulleen, joka lojui lattialla sängyn vieressä. Hän avasi vetoketjun; väriliidut ja marmorikuulat vierivät ulos repun päältä ja sivuista, ennen kuin Taylor veti ulos tummanvihreän mekon.

Tyttö painoi mekon rintaansa vasten ja toi sen sitten ujostellen Jokerille.

Jokerin täytyi hillitä itseään ollakseen pyörittämättä silmiään, kun oivallus iski häneen. Taylor halusi, että Jokeri pukisi hänet.

Näytänkö minä palvelustytöltäsi?

"Etkö muka osaa vaihtaa itse?"

Taylor pudisteli päätään pitkä poninhäntä takanaan heiluen. "Äiti auttaa minua aina", hän sanoi.

Jokeri kosketteli kielellään suunsa sisäpintaa ja kallisti päätään taaksepäin harkiten tilannetta. Laskiko tyttö leikkiä? Odottiko hän Jokerin todellakin auttavan itseään pukeutumaan? Kaipasiko hän myös kenties vaipanvaihtoa? Ei kai Taylor enää käyttänyt vaippoja...

Tämä oli täysin väärin. Koko tilanne oli täysin väärin. Kaikki, mitä hän teki tämän pikkutytön hyväksi, soti kaikkea hänelle ominaista vastaan. Jokeri ei ollut mikään hemmetin lastenvahti.

Jokeri maiskautti huuliaan päättäen vain tehdä, mitä Taylor pyysi ja se siitä; tämä oli kuitenkin viimeinen asia, jonka hän tekisi tytön puolesta. Tämän jälkeen tyttö saisi mennä suoraan orpokotiin ja Jokeri voisi jatkaa pelejään Lepakkopojan ja Gothamin asukkaiden kanssa. Hän pääsisi viimein eroon Taylorista.

Palaten häntä odottavaan tehtävään Jokeri laskeutui yhden polven varaan huokaisten raskaasti ja kehotti Tayloria tulemaan lähemmäs. "Tulehan tänne." Taylor puri huultaan astuessaan lähemmäs ja ojensi mekkoa Jokerille, kun he seisoivat kasvokkain. Jokeri elehti käsillään, että Taylor nostaisi kätensä ylös. Tyttö totteli viipymättä, ja Jokeri veti mekon tämän pään yli ja heitti sen lattialle jättäen Taylorin seisomaan pelkissä alusvaatteissaan.

Taylor laski kätensä roikkumaan sivuillaan ja tuijotti lattiaa.

Jokeri ei voinut olla katsomatta Taylorin laihaa vartaloa. Aurinko kurkisti horisontin takaa ja näkyi nyt täsmälleen hänen takanaan käytävän toisella puolella olevan makuuhuoneen ikkunasta. Se lämmitti hänen selkäänsä, mutta valaisi myös suuret, tummanvioletit ja siniset mustelmat, jotka täplittivät Taylorin vatsaa, kylkiä ja rintakehää.

Jokeri rypisti kulmiaan lievästi pahoinvoivan kiinnostuksen vallassa ja kuljetti paljaita sormiaan kevyesti tytön kylkiluilla olevaa mustelmaa pitkin. Taylor kavahti vain hiukan taaksepäin, kun Jokerin peukalonpää pyyhkäisi haalistuneen jäljen yli, karhea iho sai tytön ihon nousemaan kananlihalle.

"Ja mistähän nämä ovat tulleet?" Jokerin ääni oli hiljainen, hän siristi silmiään yrittäessään tavoittaa Taylorin katsetta.

Taylor työnsi arasti hänen kätensä pois ja peitti vatsansa käsivarsillaan. "Äiti suuttuu joskus." Tyttö vilkaisi nopeasti Jokeria, jolloin auringonvalo häikäisi hänen silmiään.

"Miksi äiti suuttuu joskus?"

Syvää tuskaa kuvastava ilme varjosti Taylorin kasvoja ja hänen ripsensä, jotka auringonvalo sai näyttämään lähes kultaisilta, räpyttivät tiuhaan. "Äiti sanoo, etten kuuntele. Hän- hän sanoo, että olen tuhma tyttö." Viimeiset sanat tulivat tukahtuneesti ja kun Taylor avasi jälleen suunsa, hänen huulensa tuskin liikkuivat. "Minun ei ole tarkoitus olla tuhma", tyttö selitti vakavana.

Jokeri tuijotti Tayloria tietämättä, ensimmäistä kertaa elämässään, mitä sanoa. Hän ei varsinaisesti ollut viisaita neuvoja jakeleva henkilö, olettaen siis, että tämänkaltaisessa tilanteessa yleensä tarjottiin neuvoja. Mitä hän sitä paitsi edes aikoi sanoa nelivuotiaalle pikkutytölle? Yleisen ja loppuun kulutetun "kaikki järjestyy kyllä" – vakuuttelun? Ei todellakaan.

"Ylös ylös ylös", Jokeri mumisi hetken mietteliään hiljaisuuden jälkeen ja elehti tyttöä nostamaan käsiään samalla, kun poimi tämän vihreän mekon lattialta. Hienoisten hankaluuksien jälkeen hänen onnistui saada vaatekappale Taylorin pään yli ja sujauttaa tämän kädet lyhyisiin hihoihin. Sitten Jokeri nousi äkillisesti seisomaan suoristautuen täyteen pituuteensa. Taylorin katse vaelsi ylös pitkin hänen hoikkaa vartaloaan.

Jokeri puhui katsoen tytön suuriin, vihreisiin silmiin.

"Aika lähteä."`

ǁ