Disclaimer: J.K. Rowling omistaa Harry Potterin, ja kukaan ei omista rationaalisuuden menetelmiä.

Tämän ficin katsotaan yleisesti pääsevän vauhtiin viidennen luvun paikkeilla. Jos et edelleenkään pidä siitä kymmenennen luvun jälkeen, voit luovuttaa.

Käykää alkuperäistekstin verkkosivuilla osoitteessa HPMOR PISTE COM löytääksenne:

* Kirjailijan huomioita ja tilannepäivityksiä
* Hienon, fanien tekemän kirjaa muistuttavan PDF-version ficin alkuperäisversiosta
* Mainoksettoman kopion ficin alkuperäisversiosta
* Englanninkieliset ePUB- ja MOBI-muodossa löytyvät e-tekstiversiot
* Meneillään olevan podcast-version tarinasta
* Suuret määrät fanitaidetta
* Luettelon cameorooleista (hahmoista, jotka on nimetty fanitaiteilijoiden mukaan)
* Tämän fanifiktion pohjalta kirjoitettua fanifanifiktiota
* Fanien tekemiä musiikkiraitoja, lauluja ja animaatioita
* Fanien tekemiä käännöksiä tekstistä (tämä käännös mukaan lukien – lukujen määrä ei ajan tasalla)
* OKCupid-hakusanan HPMORin lukijoille
* Linkkejä tarinan TV Tropes -sivulle ja keskustelufoorumille
* Englanninkielisen varoitussivun traumojen laukaisijoille (sisältää varoituksia mahdollisista traumaattisista assosiaatioista, joita osa lukijoista saattaa kokea – juonipaljastusten välttämiseksi lukijaenemmistön kohdalla tällaisista elementeistä ei varoiteta päätarinassa)
* Ohjeet kaiken sen oppimiseen, jonka tarinan päähenkilö tietää
* Avoimia työpaikkoja aiheeseen liittyvässä voittoa tavoittelemattomassa yhteisössä
* Ja paljon muuta

Itse kirjailijan tavoin ilahdun käännökseni arvosteluista suuresti. Mitä tahansa lukua voi arvostella ilman sivustolle sisäänkirjautumista, eikä kaikkea tarvitse lukea kokonaan ennen kuin lukuja voi alkaa arvostella.

Kyseessä ei ole ficci, jonka maailman tapahtumat ovat lähteneet eriämään alkuperäisestä tietyssä yksittäisessä kohdassa – jossakin päin menneisyyttä sijaitsee ensisijainen eroamiskohta, mutta muitakin eroja on. Paras käsite, jota tästä olen itse kuullut kutsuttavan, on "rinnakkaismaailma".

Teksti sisältää runsaasti johtolankoja: ilmiselviä johtolankoja, vähemmän ilmiselviä johtolankoja, kauttaaltaan epäselviä vihjauksia joista osan lukijat ovat ihme kyllä onnistuneet päättelemään etukäteen ja suuret määrät aivan silmienne eteen tuotua todistusaineistoa. Tämä on järkiperäinen tarina – sen arvoitukset ovat ratkaistavissa, ja ne on tarkoituskin ratkaista.

Tarinan tahti muistuttaa sarjamuotoista fiktiota – se on kuin TV-sarja joka kestää ennalta määrätyn lukumäärän kausia, joihin sisältyvien jaksojen juonet on suunniteltu yksilöllisesti, mutta jossa on viimeiseen lopputulokseen johtava kokonaisvaltainen tarinan kaari.

Kaikki tarinassa mainittu tiede on olemassa olevaa tiedettä. Pitäkää kuitenkin mielessänne, että tieteen maailmaa lukuun ottamatta hahmojen näkemykset eivät välttämättä ole kirjailijan omia. Kaikki päähenkilön teot eivät ole viisaita tai opettavaisia, ja hämäräperäisempien hahmojen antamat neuvot saattavat olla epäluotettavia tai vaarallisen arvaamattomia.

Luku yksi

Hyvin epätodennäköinen päivä


Kuunvalon alla välähtää pieni palanen hopeaa, viivan murto-osa...

(putoilevia mustia kaapuja)

...verta valuu litroittain, ja joku huutaa.


Seinän joka tuuma on kirjahyllyjen peittämä. Jokaisessa kirjahyllyssä on kuusi tasoa, ja ne yltävät lähes kattoon asti. Jotkut hyllyistä ovat täpötäynnä kovakantisia kirjoja: tiedettä, matematiikkaa, historiaa ja kaikkea muuta. Toisissa hyllyissä on kaksi kerrosta tieteispokkareita, joista taempia pönkittävät vanhat nenäliinalaatikot tai kakkosneloset, niin että kirjojen selkämyksen voi nähdä edessä olevien kirjojen yläpuolella. Ja tässä ei vielä ole kaikki. Kirjoja pursuaa pöydille ja sohville ja niistä muodostuu pieniä kasoja ikkunoiden alle.

Tämä on olohuone talossa, jossa asuu arvostettu professori Michael Verres-Evans, sekä hänen vaimonsa, rva. Petunia Evans-Verres, ja heidän adoptoitu poikansa, Harry James Potter-Evans-Verres.

Olohuoneen pöydällä lojuu kirje, sekä postimerkitön kellertävästä pergamentista valmistettu kuori joka on osoitettu herra H. Potterille smaragdinvihreällä musteella kirjoitettuna.

Professori ja hänen vaimonsa puhuvat terävästi toisilleen, mutta eivät huuda. Professori katsoo huutamisen olevan sivistymätöntä.

"Sinä vitsailet", Michael sanoi Petunialle. Hänen äänensävynsä ilmaisi hänen pelkonsa siitä, että vaimo oli tosissaan.

"Sisareni oli noita", Petunia toisti. Hän näytti pelästyneeltä, mutta piti pintansa. "Hänen miehensä oli velho."

"Tämä on naurettavaa!" Michael sanoi jyrkästi. "Hehän olivat häissämme – he kävivät kylässä jouluna –"

"Pyysin heitä olemaan kertomatta sinulle," Petunia kuiskasi. "Mutta totta se on. Olen nähnyt asioita –"

Professori pyöritteli silmiään. "Rakas, ymmärrän kyllä, ettet ole lukenut skeptistä kirjallisuutta. Et ehkä tajua, kuinka helppoa kouluttautuneelle taikurille on esittää näennäisesti mahdottomia asioita. Muistatko, kuinka opetin Harryn taivuttamaan lusikoita? Ja jos sinusta tuntui siltä, kuin he olisivat aina voinneet arvata mitä milloinkin ajattelit, niin sitä kutsutaan kylmäksi lukemiseksi –"

"Tämä ei ole lusikoiden taivuttelua –"

"Mitä sitten?"

Petunia puri huultaan. "En vain voi kertoa sinulle. Luulet, että olen –" Hän nielaisi. "Kuuntele. Michael. En ollut – aina tällainen –" Hän osoitti itseään, kuin olisi esitellyt hoikkaa hahmoaan. "Lily teki tämän. Koska – koska minä anelin. Anelin sitä häneltä vuosia. Lily oli aina ollut meistä se kauniimpi, ja minä... olin hänelle ilkeä siitä, ja sitten hän sai itselleen vielä taikuutta, ja voitko kuvitella miltä minusta tuntui silloin? Ja minä anelin että hän käyttäisi minuun osan siitä taikuudesta, niin että minäkin voisin olla kaunis, niin että vaikken osaisikaan taikoa kuin hän, voisin edes olla kaunis."

Petunian silmät täyttyivät kyynelistä.

"Ja Lily sanoi minulle ei, ja kertoi naurettavia tekosyitä, kuten että maailma muka loppuisi jos hän olisi ystävällinen sisarelleen, tai että kentauri oli kieltänyt häntä – aivan naurettavia asioita, ja vihasin häntä sen takia. Ja kun olin juuri valmistunut, tapailin erästä poikaa, Vernon Dursleytä, hän oli lihava ja ainoa poika joka puhui minulle opistossa. Ja hän sanoi tahtovansa lapsia, ja että hän antaisi ensimmäiselle pojalleen nimeksi Dudley. Ja ajattelin itsekseni millaiset vanhemmat nimeävät lapsensa Dudley Dursleyksi? Tuntui kuin olisin nähnyt koko loppuelämäni suoraan edessäni, enkä kestänyt sitä. Ja kirjoitin siskolleni ja kerroin hänelle että jos hän ei auttaisi minua niin mieluummin vain –"

Petunia pysähtyi.

"Joka tapauksessa", Petunia sanoi pienellä äänellä, "hän antoi periksi. Hän kertoi minulle että se olisi vaarallista, ja sanoin etten välittänyt siitä enää, ja join tämän taikajuoman ja olin sairas viikkoja, mutta kun paranin ihoni selkeytyi ja pyöristyin viimein ja... olin kaunis, ihmiset olivat minulle mukavia," hänen äänensä murtui, "ja sen jälkeen en enää voinut vihata sisartani, varsinkin kun kuulin mitä hänen taikuutensa hänelle lopulta antoi –"

"Kulta", Michael sanoi hellästi, "sairastuit, sait vähän lisää painoa kun makasit vuoteessa, ja ihosi selkeytyi itsestään. Tai sitten sairaana oleminen muutti ruokavaliotasi –"

"Hän oli noita", Petunia toisti. "Näin sen."

"Petunia", Michael sanoi. Suuttumus alkoi hiipiä hänen ääneensä. "Tiedät ettei se voi olla totta. Täytyykö minun todella selittää miksi?"

Petunia väänteli käsiään. Hän näytti olevan kyynelten rajalla. "Rakkaani, tiedän etten voi voittaa väittelyitä kanssasi, mutta ole kiltti, sinun on luotettava minuun tässä asiassa –"

"Isä! Äiti!"

He kaksi pysähtyivät ja katsoivat Harrya, aivan kuin olisivat unohtaneet että huoneessa oli kolmaskin henkilö.

Harry henkäisi syvään. "Äiti, sinun vanhempasi eivät osanneet taikoa, vai mitä?"

"Eivät", Petunia sanoi ymmällään.

"Sitten kukaan perheestäsi ei tiennyt taikuudesta, kun Lily sai kirjeensä. Kuinka he oikein vakuuttuivat asiasta?"

"Ah..." Petunia sanoi, "he eivät lähettäneet vain kirjettä. He lähettivät Tylypahkan professorin. Hän –" Petunia katsahti kohti Michaelia. "Hän näytti meille taikoja."

"Niinpä teidän ei tarvitse riidellä tästä", Harry sanoi varmana. Hän toivoi toivomistaan että tällä kertaa, vain tämän yhden kerran, he kuuntelisivat häntä. "Jos tuo pitää paikkansa, voimme vain pyytää tänne Tylypahkan professorin ja nähdä omin silmin taikoja, ja isä myöntää sen olevan totta. Ja jos niin ei tapahdu, niin äiti myöntää sen olevan valetta. Kokeellinen menetelmä on sitä varten, ettei meidän tarvitse selvittää asioita vain kiistelemällä."

Professori kääntyi ja katsoi häneen näyttäen vähättelevältä kuten tavallista. "Älä viitsi, Harry. Ihan totta, taikuutta? Luulin ettet sinä sentään ottaisi tätä vakavasti, poika, vaikka oletkin vain kymmenvuotias. Taikuus on jotakuinkin koko maailman epätieteellisin asia!"

Harryn suu vääntyi happamasti. Häntä kohdeltiin hyvin, luultavasti paremmin kuin useimmat geneettiset isät kohtelivat omia lapsiaan. Harry oli lähetetty parhaisiin mahdollisiin peruskouluihin – ja jos se ei toiminut, monista köyhistä kandidaateista sai tehtyä hänelle opinto-ohjaajia. Harrya rohkaistiin aina opiskelemaan mitä ikinä häntä sattui kiinnostamaan ja ostamaan kaikki kirjat joista hän piti, ja häntä tuettiin jokaisessa matematiikka- tai tiedekilpailuissa joihin hän osallistui. Hänelle annettiin mikä tahansa järkevä asia jota hän halusi, paitsi luultavasti pienintäkään kunnioituksen ripausta. Oxfordin yliopiston vakituiselta biokemian professorilta saattoi tuskin odottaa, että hän kuuntelisi pienen pojan neuvoja. Tietysti hän kuuntelisi Osoittaakseen Mielenkiintoa – niin Hyvä Vanhempi tekisi, ja näin ollen jos piti itseään Hyvänä Vanhempana, tekisi niin. Mutta kymmenvuotiaan ottaminen vakavasti? Tuskin.

Joskus Harry tahtoi huutaa isälleen.

"Äiti", Harry sanoi. "Jos tahdot voittaa tämän väittelyn isän kanssa, tarkista Feynman Lectures on Physicsin ensimmäisen kirjan toinen luku. Siellä sanotaan, kuinka filosofit kertovat suuren osan siitä mitä tiede tismalleen vaatii, ja kuinka se ei ole totta, koska tieteen ainoa sääntö on se että viimeinen tiedon välittäjä on tarkastelu – niin että täytyy vain katsoa maailmaa ja ilmoittaa mitä näkee. Öh... en saa juuri nyt päähäni mistä löytyisi mitään tietoa siitä, kuinka ihanteellista tieteelle on selvittää asiat kokeellisesti eikä väittelemällä –"

Hänen äitinsä katsoi häntä ja hymyili. "Kiitos, Harry. Mutta –" hänen päänsä kääntyi uudelleen kohti hänen miestään. "En tahdo voittaa väittelyä isääsi vastaan. Tahdon aviomieheni kuuntelevan rakastavaa vaimoaan, ja luottavan tähän vain tämän kerran –"

Harry sulki hetkeksi silmänsä. Toivotonta. Molemmat hänen vanhempansa olivat niin toivottomia.

Nyt hänen vanhempansa olivat pääsemässä taas yhteen niistä väittelyistä, sellaiseen missä hänen äitinsä yritti saada hänen isänsä tuntemaan syyllisyyttä, ja isä yritti saada äidin tuntemaan itsensä tyhmäksi.

"Menen huoneeseeni", Harry ilmoitti. Hänen äänensä värisi hieman. "Olkaa kilttejä älkääkä yrittäkö tapella tästä liikaa. Äiti, isä, tiedämme varmasti pian miten se päättyy, eikö niin?"

"Tietysti, Harry", hänen isänsä sanoi, ja hänen äitinsä antoi hänelle varmistavan suukon, ja he jatkoivat riitelyä kun Harry kiipesi portaita makuuhuoneeseensa.

Hän sulki oven takanaan ja yritti ajatella.

Outoa oli, että hänen olisi pitänyt olla samaa mieltä isän kanssa. Kukaan ei koskaan ollut nähnyt yhtäkään todistetta taikuudesta, ja äidin mukaan jossakin oli kokonainen taikamaailma. Miten kukaan voisi pitää mitään sellaista salassa? Edelleen taian avullako? Se kuulosti melko epäilyttävältä tekosyyltä.

Olisi pitänyt olla päivänselvää, että äiti joko vitsaili, valehteli tai oli mielenvikainen, nousevassa järjestyksessä pelottavuuden suhteen. Jos äiti oli itse lähettänyt kirjeen, siinä selittyisi kirjeen saapuminen postilaatikkoon ilman postimerkkiä. Pieni mielipuolisuus oli paljon, paljon epätodennäköisempää kuin todella niin toimiva maailma.

Kuitenkin jokin osa Harryssa oli täysin vakuuttunut siitä, että taikuus oli todellista, ja oli ollutkin siitä hetkestä lähtien kun hän näki oletetun kirjeen Tylypahkan noitien ja velhojen koulusta.

Harry hieroi otsaansa irvistäen. Älä usko kaikkea mitä ajattelet, yksi hänen kirjoistaan sanoi.

Mutta tämä omituinen varmuus... Harry tajusi vain olettavansa että kyllä, Tylypahkan professori ilmaantuisi paikalle ja heilauttaisi sauvaa ja taikoja tapahtuisi. Outo varmuus ei yrittänyt suojautua falsifioinnilta – se ei keksinyt tekosyitä sitä vastaan, miksi professoria ei olisi, tai että professori voisi vain taivuttaa lusikoita.

Mistä olet peräisin, outo pieni aavistus? Harry suuntasi ajatuksen aivoilleen. Miksi uskon mitä uskon?

Yleensä Harry oli melko hyvä vastaamaan tuohon kysymykseen, mutta tässä tapauksessa hänellä ei ollut aavistustakaan siitä mitä hänen aivonsa ajattelivat.

Mielessään Harry kohautti olkiaan. Litteä metallilevy ovessa sallii työntämisen, ovenkahva sallii vetäisyn, ja oikea menetelmä kokeiltavan hypoteesin kanssa on sen kokeilu.

Hän otti palasen viivoitettua paperia pöydältään ja alkoi kirjoittaa.

Hyvä vararehtori

Harry pysähtyi ja mietti hetken. Sitten hän heitti paperin pois, otti toisen ja napautti lyijytäytekynästään uuden grafiittimillimetrin. Tässä tarvittiin huolellista kaunokirjoitusta.

Hyvä vararehtori Minerva McGarmiwa,

tai ketä tahansa asia koskeekaan,

Sain taannoin Tylypahkan hyväksymiskirjeenne, joka oli osoitettu herra H. Potterille. Ette ehkä ole tietoisia siitä, että geneettiset vanhempani James Potter ja Lily Potter (ent. Lily Evans) ovat kuolleita. Minut adoptoivat Lilyn sisar Petunia Evans-Verres sekä hänen aviomiehensä, Michael Verres-Evans.

Olen äärimmäisen kiinnostunut opiskelusta Tylypahkassa, mikäli sellainen paikka todella on olemassa. Vain äitini Petunia kertoo tietävänsä taikuuden olemassaolosta, eikä hän kykene itse taikomaan. Isäni on asian suhteen erittäin skeptinen. Itse olen epävarma. En myöskään tiedä, mistä voisin hankkia yhtäkään hyväksymiskirjeessänne mainituista kirjoista tai varusteista.

Äitini mainitsi, että lähetitte Tylypahkan edustajan Lily Potterin (silloisen Lily Evansin) luo havainnollistaaksenne hänen perheelleen, että taikuus on todellista ja, uskoakseni, auttaaksenne Lilyä hankkimaan hänen koulutarvikkeensa. Jos voisitte tehdä tämän oman perheeni kohdalla, se olisi äärimmäisen avuliasta.

Vilpittömästi,

Harry James Potter-Evans-Verres.

Harry lisäsi heidän nykyisen osoitteensa ja taittoi sitten kirjeen ja laittoi sen kirjekuoreen, jonka hän osoitti Tylypahkaan. Tarkemman ajattelun seurauksena hän otti kynttilän ja tiputti vahaa kirjekuoren läpälle, johon hän painoi kynäveitsen kärjellä nimikirjaimet H.J.P.E.V. Jos hän vajoaisi tähän hulluuteen, hän tekisi sen tyylillä.

Sitten hän avasi ovensa ja meni takaisin alakertaan. Hänen isänsä istui olohuoneessa lukemassa korkeamman matematiikan kirjaa osoittaakseen kuinka älykäs hän oli, ja hänen äitinsä oli keittiössä valmistamassa yhtä hänen isänsä lempiruoista osoittaakseen kuinka rakastava hän oli. Ei vaikuttanut siltä, kuin he olisivat lainkaan puhuneet toisilleen. Niin pelottavia kuin kiistat olivatkin, kiistelemättömyys oli jotain paljon pahempaa.

"Äiti", Harry sanoi hermostuttavaan hiljaisuuteen, "Aion kokeilla hypoteesiäni. Kuinka voin teoriasi mukaan lähettää pöllön Tylypahkaan?"

Hänen äitinsä kääntyi poispäin lavuaarilta katsoakseen häntä järkyttyneenä. "En – en tiedä, luulisin että sinulla täytyy vain olla taikapöllö."

Sen olisi pitänyt kuulostaa todella epäilyttävältä, kuten no, ei ole siis mitään keinoa kokeilla teoriaasi, mutta eriskummallinen varmuus Harryssa vaikutti halukkaalta ottaa yhä suuremman riskin.

"No, kirje päätyi jotenkin tänne", Harry sanoi, "joten minä vain heilutan sitä ympäriinsä ulkona ja huudan 'kirje Tylypahkaan!' niin katsotaan jos pöllö tulee ottamaan sen mukaansa. Isä, tahdotko tulla katsomaan?"

Hänen isänsä pudisti hivenen päätään ja jatkoi lukemistaan. Tietysti, Harry ajatteli itsekseen. Taikuus oli häpeällinen asia johon vain tyhmät ihmiset uskoivat – jos hänen isänsä menisi niinkin pitkälle kuin kokeilisi hypoteesia, tai edes katsoisi sen kokeilua, se tuntuisi sen kanssa liittoutumiselta...

Vasta kun Harry tömisti ulos takaovesta, takapihalle, hän tajusi että jos pöllö todella tulisi ja nappaisi kirjeen, hän joutuisi vaikeuksiin kertoessaan asiastaan isälle.

Mutta – no – ei sellaista voi oikeasti tapahtua, vai voiko? Riippumatta siitä mitä aivoni ilmeisesti uskovat. Jos pöllö todella tulee ja sieppaa tämän kirjeen, niin minulla on paljon suurempia huolia kuin mitä isä luulee.

Harry henkäisi syvään ja nosti kirjeen ilmaan.

Hän nielaisi.

Nyt ajateltuna oli... oikeastaan aika noloa huutaa kirje Tylypahkaan! samalla kun piti kirjettä korkealla ilmassa omalla takapihallaan.

Ei. En alennu isän tasolle. Käytän tieteellistä menetelmää vaikka se saakin oloni tyhmäksi.

"Kirje – " Harry sanoi, mutta se oikeastaan tuli ulos pikemminkin korahtavana kuiskauksena.

Harry keräsi rohkeutensa ja huusi tyhjälle taivaalle: "Kirje Tylypahkaan! Saanko tänne pöllön?"

"Harry?" kysyi hämmentynyt naisääni, yksi naapureista.

Harry vetäisi kätensä alas aivan kuin se olisi tulessa ja piilotti kirjeen selkänsä taakse aivan kuin se olisi väärää rahaa. Hänen koko kasvojaan kuumotti häpeästä.

Vanhan naisen kasvot kurkistivat naapurin aidan yläpuolelta. Hänen hiusverkostaan pursusi harmaantuneita hiuksia – rouva Figg, hänen ajoittainen lapsenvahtinsa. "Mitä sinä oikein teet, Harry?"

"En mitään", Harry sanoi tukahtuneella äänellä. "Minä – kokeilen vain yhtä todella hassua teoriaa –"

"Saitko hyväksymiskirjeesi Tylypahkasta?"

Harry jähmettyi paikalleen.

"Kyllä", Harryn huulet sanoivat hetken päästä. "Sain kirjeen Tylypahkasta. Siellä sanotaan että he haluavat pöllön ennen heinäkuun 31. päivää, mutta –"

"Mutta sinulla ei ole pöllöä. Voi parkaa! En voi kuvitella mitä joku voi ajatella, kun lähettää sinulle vain tavallisen kirjeen."

Ryppyinen käsivarsi kurotti yli aidan ja avasi odottavan kämmenen. Harry pystyi tuskin edes ajattelemaan kunnolla tässä vaiheessa ja antoi pois kirjekuorensa.

"Jätä se vain minulle, kulta", sanoi rouva Figg, "ja tuokion parin kuluttua saan jonkun saapumaan."

Ja hänen kasvonsa hävisivät aidan päältä.

Takapihalla vallitsi pitkä hiljaisuus.

Sitten pojan ääni sanoi tyynesti ja hiljaa: "Mitä."